keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Äly hoi, älä jätä

Viimein sen tein. Haastoin itseni älyllisesti. Kävin töissä. Keikalla. Ensin yhden kerran. Ja pian jo toisen. Nyt jo kolmannen! Tuntui mahtavalta, että tein jotain merkityksellistä ja järkevää. Muutakin kuin sitä iänikuista ruokkimista, pyykkäämistä ja tössötystä.

Niin paljon, kun nautinkin kotona olosta, alkaa tämä toinen kierros ja 1,5 vuotta leikkitätinä/  kokkina/ pyykkääjänä/ mitänäitänyton tuntua välillä puuduttavalta ja aivokapasiteettia vähentävältä. Kun ei saa/tarvitse ajatella perusasioita pidemmälle. Kun ei tarvitse haastaa itseään, ei tule suurempia ongelmia, joita pitäisi järjellä ratkoa, joihin ei riitä pelkkä "EI".



Onneksi on työ, joka sallii satunnaisen piipahtamisen. Työn, jossa oppii joka päivä uutta, eikä koskaan ole valmis. Työ, jossa mikään päivä ei ole samanlainen ja saa vähän jännittää. Ja jossa saa käydä yksin vessassa. Ja puhua aikuisten asioita. Työ, jossa joskus tulee valmistakin. Työ, joka tulee aina haastamaan minut älyllisesti, tunteellisesti ja ihan vaan ihmisenä yleensä.

Ja kas, muutama tunti töissä ja kotielämäkin tuntuu paljon mukavammalta. Ja erittäin merkitykselliseltä, täällä mun kuuluu olla, kunhan välillä saan mennä muutamaksi tunneksi käyttämään aivojani. Sellainen aivojumppa virittää kotiaivotkin liikkeelle ja, niin kliseistä kun se onkin, arvostan  niin paljon enemmän kotiani, lapsiani ja koko perhettäni.

torstai 4. joulukuuta 2014

Pienoiselämää

"Syömään!" "Istukaa nyt siinä nätisti." "Reippaasti nyt!" "Äidin täytyy nyt laittaa pyykit koneeseen." "Hyvää yötä, kauniita unia, oman kullan kuvia. Lav juu!"
Pieniä lauseita elämästä. Ja minielämästä.


Pihla sai kaksi vuotta sitten jouluna ukilta, isältäni, upean nukkekodin. Isäni teki talon nukkekotikurssilla ja se on erinomainen leikkipaikka pienelle kotileikkejä rakastavalle tytölle.

Siellä sulassa sovussa elää Sylvanian families-sarjan kissat, koalat ja puput. On äiti, isä, sisko ja veli. On mummi ja vierailijoita. Ja niillä sitten on hyvä näytellä läpi oma elämä. En tiedä itkeäkö vai nauraako, kun Pihla ihan tosissaan toistaa minun puheita ja kuolemattomia lausahduksia. Hyvää reflektointia...



Vielä kun olisi aikaa/inspiraatiota/viitseliäisyyttä viedä nukkekodin sisustus loppuun asti; tapetit, verhot, matot ja muut. Onpa sähköjäkin lupailtu. Onni on ukki, joka on näin taitava. Ja lapsi, joka oi uppoutua pitkäksikin aikaa leikin lumoihin.




(Pahoitteluni kuvien kamalasta väristä, kun ei ole luonnonvaloa niin maailmakin muuttuu kummallisen keltaiseksi.  Onneksi nyt jo välillä paistaa taas. Jaksaa pupuherrakin olla jalkeilla kauemmin...)