Viimeisiä

Mihin tämä aika menee? En kestä näitä alati toistuvia postauksiani siitä, miten aika vaan menee. Mutta ei sille mitään voi, että välillä se menee ihan törkeän nopeasti. Vähän liiankin nopeasti. Toisaalta tämän kesän osalta se on ollut ihan jees, koska joo, säät. Ja koska miehellä ei ole ollut lomaa liiemmin. On pitänyt kaivaa muistoista Amerikan aurinko ja loma ja fiilistellä niitä.'

Mutta nyt on arki päällä ja voisin vaikka vannoa, että aika menee taas hitaasti. Mutta se sopii. Koska nyt pyörähti käyntiin viimeinen vuosi. Viimeisen kerran lapseni aloittaa kerhon (toki toinen ekaa kertaa, mutta se onkin ihan eri juttu). Viimeisen kerran vietän syksyisiä aamupäiviä pihassa ulkoillen. Ja talvisia. Onneksi vielä keväisiäkin. Ja okei, kesäisiäkin. Mutta silti. Viimeinen vuosi kotiäitinä.

Se, että olen viihtynyt näin pitkään kotona lasten kanssa on saattanut yllättää monet. Eikä vähiten minut itseni. Pihlan äitiysloman jälkeen palasin melko pian töihin, tytön ollessa 1,5-vuotias. Mutta nyt se olisi tuntunut aivan mahdottomalta. Ja tuntuu vieläkin. Haluan olla kotona. Ennenkaikkea haluan, ettei Peetun tarvitse mennä vielä päiväkotiin.

Nyt nautin. Koitan muistuttaa itselleni, että tämä on oma (ja miehenkin) valinta. Ja niin valitessani, olen valinnut myös sen hermojaraastavuuden, ärsyyntymisen ja turhautumisen, joka tulee mukana. Kimppadiili, sai halvemmalla. Yritän muistuttaa, että nämä on ne hetket, joita joskus kaihoisasti muistellaan. 

Ja koska palatessani töihin syksyllä -16, on työuraa edessä vähintään yhtä paljon, kun mulla on silloin ikää. Se, jos mikä auttaa jaksamaan kotoilua.

Tästä kesä voi alkaa

No mikseipä mekin, kun kaikki muutkin? Kesä kun kerta on.

Viime päivät, ehkä pari viikkoakin, on nautittu täysin rinnoin elämästä. Paikalla ei olla juurikaan pysytty, on koluttu naapureiden pihat, puistot, Helsinki ja Tallinna. On nähty kavereita, sukulaisia, eläimiä ja vielä pari ihanaakin, JT ja RW nimittäin <3 .="" p="">

On syöty ekat mansikat ja herneet ulkona, kuljettu pienellä ja isolla laivalla, hurviteltu ja hytkytty, juostu ja tanssittu. On ihailtu kasvua niin kukkapenkissä, kuin rusketusrajoissa. Vaatekerrokset ovat päivien myötä vähentyneet, kunnes jäljellä oli enää pikkarit. Pihlalla sentään vaan.

On syksy vielä kaukana, ei syytä huoleen, niinkuin lauletaan. Nyt nautitaan näistä hetkistä. Kun koko luomakunta laittaa parastaan. Pahoittelen mahdollista korvamatotartuntaa.

Se aika vuodesta

On taas tämä aika vuodesta. Itkuaika.

Kevät ja kevätjuhlat kulkevat käsikädessä. Kevätjuhlat ja kyyneleet kulkevat vielä selvemmin käsikädessä. Oon toivoton. Pihlalla on takana kaksi kevätjuhlaa hoitourallaan ja molemmat olen kyynelehtinyt läpi. Ekalla kerralla itketti toisen ensimmäinen juhla ja ensimmäisen päiväkodin taaksejättäminen, toisella myös ryhmän jättäminen ja raskaushormonit. Nyt ei ole tekosyille tilaa.

Edessä on siis koetus, kun Pihlan kerhon kevätjuhla koittaa. Yritä siinä sitten olla itkemättä, kun toiset laulavat Milli Menninkäistä. Kyynelehdin jo, kun Pihla lauloi kaksi riviä malliksi.