Kaksi!

Toden totta, kaksi kokonaista vuotta elämässämme on ollut poika nimeltä Peetu! Poika, jonka hymy hurmaa ja vallaton luonne naurattaa. Eihän elämää vain voisi kuvitella ilman tuota pientä. Ei elämä olisi puoliakaan nykyisestä ilman tuota pientä.

Peetu on vallannut tehokkaasti paitsi sydämemme, myös kotimme ja arkemme. Olin jo unohtanut, millaista touhua ja vauhtia elämä 2-vuotiaan kanssa. Tekemällä ei tämän kanssa asiat lopu. Ja se riemu! Ja ennakkoluulottomuus! Aina voi vaikka vähän kiljua, kun on vaan niin hienoa. Iloa ja naurua ei tästä pojasta puutu.

Kiljua voi toki kiukustakin, mutta onneksi varsin vähän. Peetu, joka näyttää ehkä enemmän minulta, on täysin isänsä luontoinen, varsinainen lauhkea lammas. Toki joskus ottaa päähän, koska kukapa ei haluaisi syödä kasapäin nakkeja sohvalla naamaa tyynyyn hieroen. Tai kukapa tykkäisi, kun sisko kieltää pikkulegoilla leikkimisen. Mutta kauaa sitä kiukkua ei kestä. Pikainen purkaus ja matka jatkuu. Vielä enemmän isältä peritty lauhkeus näkyy perheen tuittupäiden purkautuessa. Poika vain istuu, ihmettelee ja odottaa tilanteen ohimenemistä. Loppuun voi vaikka halata ja pussailla tuittupäitä. Yritä siinä sitten olla tuohtunut.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, kun tämä poika on liikkeellä. Kun on seurannut varovaisen tyttären pyrkimyksiä ja seikkailuja maailmassa ja puistossa, meinaa ihan päätä huimata tämän viikarin vauhti. Kiipeily on aivan liian hauskaa. Ja matkiminen, koska varovaisesta tyttärestäkin on tullut hiljalleen rohkeampi ja erilaisia temppuja kuuluu repertuaariin. Temppuja, joihin ei ihan pikkuveli pysty. Mustelmat onkin tuttu juttu nykyään meillä. Onpa päästy hoivaamaan huulen verenvuotojakin, jotain, mitä siskolle ei ole (kopkop!) koskaan tullut.

Pojan vauhdissa ei meinaa pysyä sanatkaan, puhetta tulee hyvin vähäisesti. Ei pitäisi vertailla, mutta kun siskonsa lauloi jo ties kuinka pitkiä lauluja tässä vaiheessa ja sepitti satuja! Peetu sen sijaan tyytyy tavupuheeseen. Ja muutamaan omaperäiseen sanaan. Äijä lienee se selkein sana, tarkoittaen allekirjoittanutta. Neuvolassa jo saatiin takaraja puheenkehitykselle; 2,5-vuotiaana pitäisi tulla parin sanan lauseita. Aika matka tuohon on, mutta luottamus on kova. Ääntä nimittäin pojalla riittää, mutta ei ihan ymmärrettävässä muodossa. Tai no, oma perhe ymmärtää ja joskus ehkä vähän liikaakin. Pitäisikö olla ymmärtämättä?

Ihana poika se on, ei epäilystäkään. Niin kovin suloinen seikkailija, maailman rakkain 2-vuotias. Tästä on hyvä ponnistaa kohti kolmosta, huihai!

Happiest place on earth

Juuri sinä päivänä, en olisi halunnut ollaa missään muualla kenenkään muun kanssa,  enkä olisi voinut olla yhtään onnellisempi. Juuri sinä päivänä se oli maailman onnellisin paikka. Disneyland hurmasi meidät.

Tässä pieni korvamatokoukku It's a small world-veneajelusta...  (klik!)

Riitti katseltavaa, ihmeteltävää, haisteltavaa, maisteltavaa, kummasteltavaa, hämmästeltävää. Kaikki oli niin pitkälle vietyä ja ylilyötyä, että se ei haitannut yhtään. Mikkiä riitti kaivojen kansissa, rakennuksissa, ruoissa ja kasveissa. 

Kuvat kertoo tarinan itseoikeutetusti. Hauskaa oli, niin isoilla kuin pienillä.

Viimeisiä

Mihin tämä aika menee? En kestä näitä alati toistuvia postauksiani siitä, miten aika vaan menee. Mutta ei sille mitään voi, että välillä se menee ihan törkeän nopeasti. Vähän liiankin nopeasti. Toisaalta tämän kesän osalta se on ollut ihan jees, koska joo, säät. Ja koska miehellä ei ole ollut lomaa liiemmin. On pitänyt kaivaa muistoista Amerikan aurinko ja loma ja fiilistellä niitä.'

Mutta nyt on arki päällä ja voisin vaikka vannoa, että aika menee taas hitaasti. Mutta se sopii. Koska nyt pyörähti käyntiin viimeinen vuosi. Viimeisen kerran lapseni aloittaa kerhon (toki toinen ekaa kertaa, mutta se onkin ihan eri juttu). Viimeisen kerran vietän syksyisiä aamupäiviä pihassa ulkoillen. Ja talvisia. Onneksi vielä keväisiäkin. Ja okei, kesäisiäkin. Mutta silti. Viimeinen vuosi kotiäitinä.

Se, että olen viihtynyt näin pitkään kotona lasten kanssa on saattanut yllättää monet. Eikä vähiten minut itseni. Pihlan äitiysloman jälkeen palasin melko pian töihin, tytön ollessa 1,5-vuotias. Mutta nyt se olisi tuntunut aivan mahdottomalta. Ja tuntuu vieläkin. Haluan olla kotona. Ennenkaikkea haluan, ettei Peetun tarvitse mennä vielä päiväkotiin.

Nyt nautin. Koitan muistuttaa itselleni, että tämä on oma (ja miehenkin) valinta. Ja niin valitessani, olen valinnut myös sen hermojaraastavuuden, ärsyyntymisen ja turhautumisen, joka tulee mukana. Kimppadiili, sai halvemmalla. Yritän muistuttaa, että nämä on ne hetket, joita joskus kaihoisasti muistellaan. 

Ja koska palatessani töihin syksyllä -16, on työuraa edessä vähintään yhtä paljon, kun mulla on silloin ikää. Se, jos mikä auttaa jaksamaan kotoilua.

LA baby!

Toinen etappi Amerikan valloituksellamme oli Los Angeles. Ensimmäistä kertaa koskaan varattiin airbnb:n kautta asunto. Ja kyllä kannatti. Asuimme Venice Beachillä ihanassa omakotitalon alakerrassa, muutaman kymmenen metrin päässä Venicen rantaboulevardilta ja rannalta. Huikea paikka ja tosi kiva kämppä. Lapsiperheenä sitä on vaan arvostettava mahdollisuutta vapaampaan elämään ja isompiin tiloihin. Ja keittiötä. Sen kunniaksi heti ekana iltana tehtiin ruoaksi makaronimössöä ja lapset tykkäs.

Losissa nähtiin kahden ja puolen päivän aikana paljon. Auto siellä oli ihan ehdoton, mielettomät etäisyydet kaikkien paikkojen välillä. Sielläpä me sit suhattiin pitkin ruuhkistaan tunnettua 405 moottoritietä ja monia muitakin. Navigaattori ohjasi meidät paikasta toiseen, mm. Hollywoodiin, Sunset stripille, läpi Beverly Hillsin hienojen asuinalueiden, Mulholland Drivelle ja Griffith Parkiin. Iso kiitos siis navigaattorille, sillä ilman tuon leidin tarkkoja ohjeita olisi moni paikka jäänyt näkemättä, sen verran hektistä tuo liikenne Losissa oli.

Hieno kaupunki, ei voi muuta sanoa. Sopivassa suhteessa kaupunkielämää ja rantaa, rentoa ja vauhdikasta, modernia ja periamerikkalaista. Suosittelen.

Tien päällä, osa 1

Matkaamme kuului paljon autoilua. Siis todella PALJON. Sen siitä saa, kun haluaa nähdä mahdollisimman paljon.

Ensimmäinen pitkä pätkä ajettiin San Franciscosta Los Angelesiin. Aloitettin klo 06.40 ja suhautettiin moottoritietä Montereyhin aamiaiselle. Siitä aloitettiin ajo kuuluisalla ja uskomattoman kauniilla California Highway 1:llä, eli Pacific Coast Highwaylla. Satoja mutkia, kapeaa tietä, matalat nopeudet, vuoria, kallioita ja kilometritolkulla upeaa rantaviivaa. Matkalla nähtiin paitsi satoja, ehkä ennemminkin tuhansia, turisteja, myös pelikaaneja, simpukoita ja ranta täynnä merinorsuja. Pysähdyksiä tehtiin fiiliksen, paikkojen kauneuden ja nälän mukaan. Takapenkki yllätti positiivisesti ja vasta Malibussa viimeisillä kilometreillä alkoi jatkuva "koska ollaan perillä". 

Kahdeksalta illalla oltiin viimein perillä, takana siis liki 13,5 tuntia matkaa, joista ajettua 9h 55 min ja 735 kilometriä. Lupaava aloitus, joka valoi uskoa, että loputkin siirtymät onnistuu.

I left my heart in San Francisco

I left my heart in San Francisco.

High on a hill, it calls to me.

To be where little cable cars climb half way to the stars.

The morning fog may chill the air, I don't care.

- Tony Bennett -

San Francisco oli hieno. Erilainen. Epäamerikkalainen, enemmänkin eurooppalainen. Kaunis. Persoonallinen. Kotoisa. Ja ehdittiin nähdä niin kovin vähän. 2 päivää ja 2 pientä lasta takasivat sen, että saatiin vain pintaraapaisu. Sinne jäi pala sydäntä, joka pitää palata hakemaan. Aikuisten kesken.

Ehdittiin kuitenkin aika paljon. Ehdittiin kiertää kaupunkia ja ajaa lukuisia mäkiä ylös ja alas. Ehdittiin ihailla Golden Gate Bridgeä päältä, alta ja sivuilta. Ehdittiin ihmetellä Fisherman's Wharfilla mereneläviä, niin lautasella, kuin laitureilla. Ehdittiinpä hetkeksi pois kaupugin hulinastakin Muir Woodsin kansallispuistoon keskelle jättimäisiä puita.

Juuri sopiva määrä ehtimisiä, jotta joukkoon mahtui pysähdyksiä leikkipuistoihin ja joutenoloakin.

Hieno startti lomalle.

Hauskalla on hintansa

Kahden viikon hauskuudesta ja lystin pidosta joutuu maksamaan takaisin.
Tällä kertaa hinnaksi tuli...

... rikkonaiset yöunet.
... oksentava lapsi.
... oksentava aikuinen.
... väsynyt aikuinen.
... järkyttävä määrä pyykkiä.

Onneksi ei kuitenkaan korkojen kera, plussalle jäätiin.
Palaan, kun elämä voittaa. Koska pakkohan on reissua esitellä.