Yksitoista

Kesä tuli ja melkein jo meni. Siinä lomaillessa ja helteistä nauttiessa vilahti ohi 11-kuukautispäiväkin. Ja 11-kuisesta raportointi. Tämä kuvaa kyllä melkoisen hyvin tuon pienemmän osaa, sitä kuuluisaa toisen lapsen osaa ja paikkaa perheessä.

Ihan kaikkea ei vaan ehdi hehkuttaa. Ihan kaikkea ei vaan ehdi murehtiakaan.

Eihän se kuitenkaan poista sitä, että Peetu on meille niin suunnattoman rakas ja myös niin suunnattoman taitava, paras pieni poika mitä tiedän. Vaikka asioita ei ehtisi alleviivata tai hehkuttaa, tulee uusia taitoja koko ajan ja virstanpylväitä saavutetaan.

11-kuiselle suurin saavutus lienee sosiaalisuus. Peetu rakastaa ihmisiä. Asiaan kuuluvan ujostelun jälkeen poika on yhtä hymyä ja tykkää niin kovasti seurasta. Tuntuu, ettei lelutkaan niin kiinnosta, jos vaan on ihminen jonka kanssa olla. Vieraista saattaa näyttää, että Peetu ujostelee ja olisi arka, mutta se ei ole mitään siskoonsa verrattuna, meidän silmissä tämä on varsin seurallinen yksilö. Tämä sentään katsoo kasvoihin ja hymyilee.

Seurallisten päivien vastapainoksi yölliset seurustelut ja syömiset päätettiin lopettaa. Juhannuksena otettiin siis kirjaimellisesti tuo yötön yö ja pistettin unikoulu pystyyn. Itse pakenin maidontuoksuineni Pihlan lattialle nukkumaan ja mies otti vetovastuun. Ja kas, se onnistui! Pari yötä meni suuremmilla huudoilla, mutta siitä eteenpäin hiljalleen helpottuen. Ja viikko unikoulun aloituksesta poika nukkui heräämättä koko yön! Voi sitä riemua, kun kaikki saa nukkua! Ja leveästi!

Leveästi elää myös Peetu, tilaa tarvitaan, kun poika lähtee liikkeelle. Seisomassa on kivointa, oli paikka mikä tahansa. Ja ääntä on päästettävä. Vielä ei sanoja tule, vain hyvin päättäväisiä tavuja ja örinöitä. Ei taatusti jää kellekään epäselväksi, että meillä ei enää asu vauva, vaan ihan-kohta-taapero! Tai siis nythän se on jo taapero.

Sillä välin toisaalla

Niinhän siinä kävi, että tuli kesä ja kärpäset. Tuli blogitauko. Ei vaan ole millään malttanut istua tietokoneella. Elämää on eletty ja paljon on tapahtunut, ajatuksia virrannut. Mutta eipä ole todisteita täällä. Harmittaa, koska pidän blogin kirjoittamisesta juuri siksi, että jää todisteita eletystä elämästä. Pienistäkin asioista. Parannan tapani ja ilahdutan ainakin itseäni jatkossa kirjoittaen useammin.

Mutta se elämä. Tänä kesänä se on ollut melkoisen mukava. Välillä vähintään näin siistiä.

I ♥ Hong Kong

Aurinko, viisi päivää, kymmeniä kilometrejä maata pitkin ja maasta ylöspäin, satoja valokuvia, tuhansia hong kongilaisia. Niistä on hyvä reissu tehty.

Samat syyt pätevät myös matkaseurueen valintaan. Ajatus 4-vuotiaasta kuuman kosteassa suurkaupungissa, kulkemassa pitkin kaupunkia ja syömässä eksoottisia ruokia ei vastaa ajatustani lomasta. Siispä Pihlalle markkinoitiin äärimmäisen kiehtova vaihtoehtoinen ohjelma mummila-mummula-akselilla ja me lähdettiin matkaan vain Peetun kanssa. Hyvä niin, sillä vastoin odotuksia ja pelotteluita sateisen sään sijasta meitä odotti kirkkaat taivaat ja +33-35 asteen lämpötilat. Ja odotusten mukaisesti ja vähän ylikin oli ihmisiä. Joka paikassa ja paljon. Sinne olisi yksi 4-vuotias hävinnyt alta aikayksikön.

Meille muille Hong Kong pisti parastaan. Aurinko paistoi, ei tipan tippaa vettä, nähtävää ja tekemistä riitti. Tämä oli meille ensimmäinen reissu Aasiaan joten uutta riitti joka kulmassa. Toki autenttinen Aasia jäi kokematta, sen verran länsimainen ja moderni paikka HK on. Sopi hyvin siis ensimmäiseksi kohteeksi idässä tällaisille länsimaiden ystäville.

Viiden päivän aikana kuljettiin niin lentokoneella, junalla, taksilla, laivalla, raitiovaunulla ja metrolla. Ja jalan, pitkin kaupungin katuja, ostoskeskuksia ja läheisen Lantaun saaren luontoakin. Pääasiassa matka koostui eri paikkojen ihmettelystä, valtavasta Buddha-patsaasta lintutorin pieniin ötököihin. 

Toki joukkoon mahtui shoppailuakin, eihän se olisi matka eikä mikään ilman pientä ostosten tekoa. Valikoimaa riitti laidasta laitaan, olisipa sieltä voinut ostaa kaupasta rotukoiriakin. Jos olisi merkkituotteiden perään, olisi shoppailtavaa ollut vieläkin enemmän. Ikinä en ole missään kaupungissa nähnyt niin paljon merkki- ja luksusliikkeitä kuin Hong Kongissa. Niitä oli satoja! Ja ostoskeskuksia, joissa oli kaikki merkkiliikkeet oli vähintään yksi korttelissa. Siinä alkoi jo Louis Vuittonit, Guccit ja Chanelit kyllästyttää. Sen sijaan Marc Jacobs ihastutti ja kotiin mukaan lähti ihana mintunvihreä Marc by Marc Jacobs laukku. Enhän mä voinut ihan kaikkia merkkiliikkeitä ohittaa?

Kaiken kaikkiaan onnistunut reissu. Peetu osoittautui unelmamatkakumppaniksi, nukkuen molemmista lennoista 90% ja lopun aikaa vain naureskeli. Paikan päällä poikanen oli kaikkien ihailun ja ihmettelyn kohde, ihmiset otti valokuvia ja valokuvasivat salaakin rattaissaolijaa. Ja Peetu 

vain nauroi ja hymyili takaisin.

Kiitos Hong Kong, olit mahtava.

Surku.

Niin se elämä osaa yllättää.

Täysin odottamatta, perjantaina meidän koira kuoli. Siinäpä alku viikonlopulle, joka on pitänyt sisällään paljon kyyneleitä, kurkun kuristusta, vatsan solmuja ja pahaa mieltä.

Ehkä pian on luvassa hyvien muistojen muistelun aika.

Lepää rauhassa Rufus.

Kymmenen

Täyden kympin poika, joka menee eteenpäin paitsi iässä, myös fyysisesti. Vauhti kasvaa, konttaustyyliksi on muodostunut mielenkiintoinen toinen polvi maassa, toinen koukussa ja jalka maassa.

Ja ylös on päästävä. Se tapahtui varkain, ensi polvilleen, sitten karhunkävelyasentoa ja nyt tukea vastaan nousua. Kunhan nyt malttaisi vielä hetken ja kasvattaisi järkeä ja lähtisi sitten vasta liikkeelle. Mulla ei olisi yhtään niin kiire, kuin Peetulla itsellä. Voisin aina pitää sen vauvana.

Täyden kympin poika. Hurmaava hymypoika. Poika, joka ei hiljaista hetkeä näe, joko on itse äänessä tai kuuntelee hurmiossa siskon puheita. Poika, joka on tavattoman kiinnostunut kaikesta aukeavasta.
Äidin murunen, joka vielä hetken saa nauttia yöllisistä palveluista. Joka vielä hetken saa ja malttaa olla vauva.

Ja kyllä, turvaportti on valmiina. Ja ei, poika ei taida olla kamalasti kasvanut, kun kymmenkuisena on sama body kuin kahdeksankuukautisraportissa.

Tästä kesä voi alkaa

No mikseipä mekin, kun kaikki muutkin? Kesä kun kerta on.

Viime päivät, ehkä pari viikkoakin, on nautittu täysin rinnoin elämästä. Paikalla ei olla juurikaan pysytty, on koluttu naapureiden pihat, puistot, Helsinki ja Tallinna. On nähty kavereita, sukulaisia, eläimiä ja vielä pari ihanaakin, JT ja RW nimittäin <3 .="" p="">

On syöty ekat mansikat ja herneet ulkona, kuljettu pienellä ja isolla laivalla, hurviteltu ja hytkytty, juostu ja tanssittu. On ihailtu kasvua niin kukkapenkissä, kuin rusketusrajoissa. Vaatekerrokset ovat päivien myötä vähentyneet, kunnes jäljellä oli enää pikkarit. Pihlalla sentään vaan.

On syksy vielä kaukana, ei syytä huoleen, niinkuin lauletaan. Nyt nautitaan näistä hetkistä. Kun koko luomakunta laittaa parastaan. Pahoittelen mahdollista korvamatotartuntaa.

Hyvä!

Eilinen oli hyvä päivä. Conchita Wurst on hyvä nainen. Eurooppa on hyvä paikka juuri nyt. Jospa tulevaisuudessa maailma olisi oikeasti avoin ja suvaitsevainen. Välitön niinkuin 4-vuotias, joka juuri yksi päivä mietti, voiko tyttö pussata tyttöä ja poika tykätä pojasta. Kun totesin, että tottakai voi, vastasi Pihla "ai, hyvä" ja jatkoi leikkejään.

Siihen asti, kun tämä saavutetaan, tarvitaan Conchitan kaltaisia tienraivaajia.