Mitä voin oppia lapseltani?

Pihlalla on menossa valtava oppimisen kausi. Tai siis uuden oppiminen on todenteolla alkanut ja loppua sille ei varmasti näy.

Tässä lapsen uusien sanojen ja taitojen viidakossa oon välillä pysähtynyt miettimään mitä tuo pieni tytön tyllerö voisi mulle opettaa ja on jo opettanut.
Eilen yksi oppitunti tarjottiin puistoreissulla.

Opetusvälineenä oli kaivo.

Enpä ole aikoihin pysähtynyt katselemaan mitä kaivonkannen alla on ja miten ihmeellinen hökötys se onkaan.
Pihla oli niin innoissaan kun huomasi, että rei'istä näkee alas, missä oli vettä! "Että, että, äiti tattoo!"

Eikä innostus ollut laantua, kun näytin kuinka kaivoon voi pudottaa kiven.
Siinä me sitten kykittiin ja Pihla heitti kiviä kaivoon.

Ja mä mietin, miten ihanaa olisi, jos pystyisi itsekin keskittymään yksinkertaisiin asioihin ja iloihin.
Tässä kiireisessä elämäntyylissä töiden ja kodin välissä sitä tuppaa asettamaan liian suuret tavoitteet vapaa-ajalle ja etenkin sille kuuluisalle "omalle ajalle". Tuntuu, että pitäisi tehdä jotain suurta ja ihmeellistä, jotta "aika ei menisi hukkaan".
Vaikka voisi keskittyä niihin pieniin asioihin, jotka tekee onnelliseksi.

Kaivonkansia en aio kuitenkaan lähteä ihailemaan, vaan taidan mennä sohvannurkkaan kutomaan villasukkaa. Ihan itselleni.

Muistinvirkistystä

Kylläpä voikin olla vaikeaa löytää tauon jälkeen opiskelumotivaatio! Tuntuu kuin pää olisi kohmeessa ja lukemisen taito unohtunut.

Töihin paluu toi tullessaan myös pakko-opintoja, kun lääkehoidon täydennys-/kertauskoulutus osui kohdalleni.
Ajattelin, että pikku juttu, nopsasti luen materiaalin ja menen tyytyväisenä tenttiin.
Pyh ja pah. On ollut yllättävän vaikeaa löytää hyvä tapa lukea. Ja ennenkaikkea hyvä aika lukea. Materiaali kun on netissä oli lukeminen teknisestikin hankalaa, klikkailua eteenpäin ja huono asento. Ja kuin tilauksesta Pihla lyhensi päiväuniaan hetkellisesti puoleentoista tuntiin ja lukuaika jäi vähemmäksi.

Ja yllättävän vaikeaa on myös unohtaa oma perfektionismi ja ajatella, että tämä ei ole niin iso asia kuitenkaan...

Hetken luettuani huomasin palaavani tuttuun pänttämistyyliin opiskeluajoilta. Luen ja kirjoitan samaan aikaan. Eräänlainen sisälukutekniikka tämäkin lienee. Ja hyväksi havaittu, sillä tentit tuppasivat menemään melkoisen hyvin.
Millaisia tekniikoita teillä muilla on? Olisiko parempia kuin tämä?

Mutta hitsi että on raskasta tämä opiskelu! Täytyy vaan todeta, että onneksi se on väliaikaista, en millään jaksaisi tällaista elämää. Oon ajatellut jatko-opintoja, maisteriksi ja sitten opettajaksi, ja nyt tiedän sen varmaksi, mitä olin aiemmin ajatellut: haluan odottaa, että ei ole pieniä lapsia opiskeluaikoina. Ei millään riittäis energia.
Nostan hattuni erittäin korkealle äideille, jotka saavat ajan, energian ja järjen riittämään opiskeluun ja äitiyteen. On se vaan niin erilaista, kun opiskelujuttuja pitää tehdä kotonakin, mahdollisen pitkän lähiopetuksen päälle vielä. Töissä käydessä sentään saa jättää hommat sinne ja keskittyä vapaa-aikaan kotona.
Sitä tulee niin mukavuuden haluiseksi nopeasti :)

Vanhemmuuden oppitunnit osa 3

Äidiksi tulemisen ja ennen kaikkea kotiin jäämisen myötä olen oppinut jotain itsestäni, jotain mitä en ihan osannut odottaa.

Ennen:
Olin pinnallisin puolin järjestelmällinen. Siisti ulkomuoto, puhtaat vaatteet. Kouluaikoina muistiinpanot siististi ja järjestelmällisesti. Mutta oikeasti, pintaa syvemmältä, kaikkea muuta kuin järjestelmällinen. Pikemminkin kaoottinen ja sotkuinen :) Koti enemmän tai vähemmän kuin lentoon lähdössä (äiti ja mummoni sanat aina kun näkivät huoneeni kun olin lapsi ;) ). Tiskejä, pyykkejä, roskia, sotkua ja kaaosta joka puolella. Pahimillaan melkein kuin Sillä siisti-ohjelmasta.

Sotkua vanhassa kodissa... :)

Nyt:
Pinnallisin puolin edelleen jokseenkin järjestelmällinen. Ulkomuoto siisti, mitä nyt vaatteissa helposti tahra, jos toinen,maitoa/ kuolaa/ puuroa/ mustikkaa/ bataattia tms. Mutta pintaa syvemmältä muuttunut nainen: äärimmäisen järjestelmällinen ja siisteysfanaatikko. Oon alkanut kiinnittää huomiota vieläpä enemmän yksityiskohtiin; roskiskaappi pitää siivota, wc-pöntön takanakin pitää kiiltää...

En olisi ikinä uskonut. Ei meillä oikeasti koskaan mitään superlikaista ole ollut, ei ötököitä tai muuta ;), epäjärjestystä vaan. Se oli ennen mun ja Mikon yhteinen luonteenpiirre. "Siisti koti on merkki hukatusta elämästä" taisi olla meidän motto :) Tavaroita siis siellä täällä, mihin mikäkin sattui jäämään.

Se, että vietän niin paljon kotona aikaa, on selvä tekijä tässä asiassa. Kun katselee samoja seiniä päivästä toiseen haluaa niiden seinien sisustan olevan mieleinen. Pitää olla siistiä ja puhdasta.
Tähän perustuu mun kovassa vauhdissa oleva sisustusvimmakin, joka huone saa jotain uutta, kun kaipaan vaihtelua :)

Hassua ja hieman haastavaa, että muutos tässä tapahtui juuri lapsen myötä, kun sotkut varmasti lisääntyvät. Yleinen kaaos ja sekamelska on joka ilta selätettävänä, kun Pihla on mennyt nukkumaan. Lelut pitää kerätä ja, jälleen osoitus lievästä neuroottisuudesta, palapelit pitää koota, purnukat laittaa sisäkkäin oikeaan järjestykseen ja palikat oikeisiin laatikoihin. Helpommallakin kai voisi itsensä päästää :)

Lelut siististi. Noin minuutin kunnes palapelit oli pakko saada leikkiin :)

Mutta siis kaikkinensa tää kaikki taitaa olla ihan positiivista?! :) Hyvä oppitunti siis. Haluan kuitenkin, että oppiminen loppuu tähän, en halua olla sellainen äiti, joka nipottaa koko ajan lapsille, että pitää olla siistiä. Elämisestä tulee sotkua ja sekamelskaa ja se kuuluu asiaan. Sit pitää vaan siivota kun sille tulee sopiva hetki :)