Näytetään tekstit, joissa on tunniste pohdintaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pohdintaa. Näytä kaikki tekstit

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Unista kauhua

Lapsilla on tällä hetkellä yksi yhteinen piirre: unissa kiljuminen.

Peetulla unikiljaisu rajoittuu yhteen kimakkaan ja hyytävään huutoon, noin tunti nukahtamisen jälkeen. Kiljahduksen jälkeen poikanen jatkaa tyytyväisenä unia, joten mikälie minikauhukohtaus tuo on. 


Pihlalla sen sijaan on ihan kunnon kauhukohtauksia. Ja se jos mikä on raastavaa ja ahdistavaakin. Viikoittain useampana yönä, pari tuntia nukkumaan menon jälkeen, yläkerrasta kantautuu kamalaa kiljuntaa ja voihkintaa. Täysin uninen tyttö istuu sängyllä ja puhuu ihan höpöjä, itkee, kiljuu ja on selvästi hädissään. Tiedän, että kyseessä on unitila ja lapsella ei ole oikeasti hätää, mutta kamalan avuton olo tulee, kun toinen kiljuu hädissään eikä mikään auta.

Oon tankannut tietoa kauhukohtauksista, eikä kaikista ole ihan järin paljon ollut apua. Vai mitä sanotte  tästä:  Kauhukohtausten toistuessa on tärkeää tehdä makuuhuoneesta turvallinen eli esimerkiksi kannattaa sulkea ovet ja ikkunat sekä poistaa teräväkulmaiset huonekalut. Pitäisikö mun pelätä, että se alkaa ikkunoista kapuamaan ulos?!

Enkä ihan tähänkään alkaisi: Jos lapsella esiintyy kohtauksia usein ja samaan aikaan, kohtausten ajankohdasta kannattaa pitää kirjaa ja herättää lapsi noin 15 minuuttia ennen kohtauksen tavallista ajankohtaa ja nukuttaa sen jälkeen uudelleen. Vai pitäisikö?


Onko jonkun lapsilla tällaista "ongelmaa"? Onko vinkkejä?
Aika tässä kuitenkin taitaa olla se paras lääke, iän myötä näiden pitäisi hävitä. Ellei sitten ole erityisen iso ongelma, jolloin harkitaan jopa lääkitystä(!!?). Huoh, googlettaminen pitäisi kieltää multa.

Kuvituksena vielä kauhuttomia unia hakevat ja haukottelevat Peetu ja Pihla, kumpainenkin muutaman päivän ikäisenä.

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Ne pienet asiat

Äitiys on opettanut mulle jotain todella mahtavaa: pienistä asioista nauttiminen.
Ne pienet, vaatimattomatkin onnen hetket, kun hymyilyttää ja sykähdyttää sisällä. Kun kaikki on hetken tässä.

Kun...

... touhun keskellä katson Peetua, joka hymyilee leveintä hymyään ja on selvästi jo tovin hymyillyt selän takana.

... Pihla aamulla huutaa "onko yö vai aamu? Saanko tulla katsomaan Peetua?" ja kipittää viereemme.

... seuraan lasten keskinäistä kanssakäymistä. Se hymy ja ilo, joka pikkuveljestä huokuu siskon läheisyydessä pakahduttaa. Lähes yhtä paljon kuin isosiskon suuri rakkaus ja rakkauden osoitukset pikkuveljelle.


... saan käydä rauhassa suihkussa ja sen päälle kaikessa rauhassa rasvata, harjata, pukea ja puuhata.

... yksi on yöelämässä, toinen yökylässä sekä kolmas yöunilla ja hiljainen talo on vain mun.

... aamun touhut on touhuttu, Peetu on mennyt unille ja astutaan Pihlan kanssa ulos, raitis ilma tuntuu niin mahtavalta.


... kerhosta haettaessa Pihla minut nähdessään huutaa joka kerta "ÄITI!" yhtä iloisella äänellä, ihan kuin ei oltaisi nähty päiviin.

... kun illalla saa käpertyä sohvan nurkkaan ja herkutella, oli se sitten hyvä ohjelma, karkkia, sipsiä tai lankakerä. Tai vaikka kaikki.


... Peetu unisena ähisee ja vääntää, painatuu kylkeä vasten ja puoliunessa syö ahnaasti ja lujaa tuhisten, nukahtaen yhtä nopeasti kun heräsi, poski rintaa vasten.



... Pihlan huoneesta kuuluu iloinen leikin ääni, omatoimisen leikin ääni.

... saan varastaa pienen hetken askarteluhuoneen uumenissa ihan yksin.

... toisaalta yhteiset askarteluhetket Pihlan kanssa, toisen taitojen kasvamisen seuraaminen.


Tartu hetkeen sanovat. Yritän parhaani mukaan pitää kiinni näistä pienistä hetkistä, silloinkin kun tuntuu, että kurjuus on iso hetki.

Kuvituksena yksi pieni hetki,  kun Pihla halusi Peetun syliin ja kerrankin oli kamera valmiina. Tämä hetki sai onnelliseksi meidät kaikki.


perjantai 22. marraskuuta 2013

Nuku, nuku, nurmilintu....


.... stressaa, stressaa västäräkki?

Miksei se nuku?  Miksi se nukkuu?   Koskahan se nukkuu?   Herääköhän se nyt?
Ehdinkö sillä välin kun se nukkuu?  Miksei se herää?   Nyt se nukkuu, mitä se tekee sit yöllä?  Oho, mites se nyt noin hyvin nukkui?

En muistanutkaan, miten paljon stressiä voi pienen ihmisen uni saada aikaan. En taida koskaan olla tyytyväinen.

Viimeiset viikot ongelma on pääasiassa ollut nukkumattomuus. Miten ihmeessä alle kolmekuinen selviää päivästä muutamilla enintään 45 minuutin tirsoilla? Miten vain rinnalle tyytyväisenä nukahtavan saisi nukkumaan muualla?

Sitten tuli päivä, kun toinen nukkui kahdet yli kahden tunnin päiväunet. Ei voi olla totta, nyt se ei sitten nuku yöllä. 


Neuvolassa kysytään miten vauva nukkuu ja syö. En tiedä. En laske syömismääriä ja yritän niin kovasti olla miettimättä sitä nukkumista. Yöelosta en osaa oikeasti sanoa mitään faktoja, en edes aamulla herätessä osaa kertoa montako kertaa poika söi. Pitäisi varmaan virittää videointi yöksi, jos tarkkaa tietoa haluaisi.

Tietämättömyys onkin ehkä paras lääke tähän ongelmaan. Tai ainakin tietämättömän ja välinpitämättömän leikkiminen. Kun ei liika mieti mitä juuri nyt tapahtuu, ei voi liikaa murehtia tulevaa.
Oon yrittänyt omaksua zen-hengen, olla ajattelematta liikaa mitään. Kyllähän lapsi nukkuu sillon kun nukuttaa.

Peetulla taitaa olla unessa viikkobudjetti, sillä pitkässä juoksussa se varmasti nukkuu tarpeeksi. Kai. Ehkei. En tiedä.


Oonkin huomannut että uni ja unettomuus on myös se ehkä tärkein vertaistuen kohde ja tarve. Sitä kierosti iloitsee muidenkin nukkumattomuudesta, onpa ainakin joku joka todella ymmärtää. 
Nukutaanhan teilläkin välillä huonosti, nukutaanhan?!

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Kolme

Miksi ihmeessä vauvat on niin suloisia?
Siksi, että jos ne ei olisi ollenkaan suloisia, ei niiden kanssa jaksaisi kukaan olla.


Tämän kolmannen elinkuukautensa aikana poikasemme on kehittänyt varsin hyvät selviytymistaidot ja kasvattanut söpöyslukemiaan hurjasti. Onneksi, sillä vastapainoksi kaikki se seesteisyys, jota kaksikuukautiskirjoitus huokuu, on kuopattu monta kertaa tämän kuukauden aikana.

Ensin Peetu lakkasi nukkumasta toisia päiväunia. Tyyppi kukkui illat ilman kunnon unia ja vaati jatkuvaa huomiota ja sylittelyä.
Paikatakseen tätä poikanen kuitenkin oli tyytyväinen, kunhan ihmetteli maailmaa ja seurasi muiden touhuja. Ja hymyili. Voi pojat sitä hymyjen määrää ja leveyttä.


Sitten loppui ne ensimmäisetkin päiväunet. Tuli ennätysten päivä, kolmet 45 minuutin unet koko päivänä.
Tämä paikattiin vallan hurmaavilla keskusteluilla. Peetu on kova jokeltelemaan ja vastavuoroinen juttelu on sydämet sulattavaa. Pihla erityisesti tykkää jutella pikkuveljen kanssa. Kunhan vain muistaisi, että ei Peetulle tarvitse jokeltaa, vaikka vastaukseksi saakin guuta, gaata ja gleetä.


Seuraavaksi koetinkiveksi muodostui unien katkonaisuus, jonka kanssa painitaan yhä. Uni maistuu nyt pitkään, mutta ei ilman väliheräilyjä. Aamupäiväunet katkeavat kovin lyhyeen jos ei hyssyttely poikasta vaunuissa. Sitä on tullut kykittyä terassilla vaunuja lykkimässä ihan tarpeeksi. Ehkä poika haluaa äidin kunnon kohenevan, sillä terassilykkimisiin kyllästyneenä olen alkanut lenkkeillä aamupäivällä, jos uni katkeaa. (Herkku, joka on mahdollinen nyt kun mies on hetken kotona. Mitä sitten kun se menee taas töihin?!)
Tämänkin vastoinkäymisen Peetu on kuitenkin hienosti paikannut, nimittäin nauramalla. Voi sitä riemua! Pihla oli kyllä iloinen vauva, mutta ei liiemmin nauranut, hymyili vain. Sellaiset kikattelevat vauvat on vain hauskojen kotivideoiden kautta tuttuja. Siispä tästä lystistä nautitaan oikein täysillä.

Vaikka pienimuotoisia vastoinkäymisiä tai ongelmia saattaakin mahtua pienen kanssa elämiseen, jää ne helposti unholaan kun pieni kikattaa tai killittelee kirkkain silmin hymyillen.


Siksi se on suloinen. Niin tavattoman suloinen.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Miksi?

Koska juuri tänään voisin päästää suusta monta valittua sanaa tästä "valinnastani". 

Koska tänään vauva on taas nukkunut korkeintaan 45 minuuttia putkeen ja kitissyt lopun ajasta. 



Koska tänään isosisko sai hillittömän raivokohtauksen, kun pyysin siivoamaan paperisilpun lattialta.


Koska tänään mua ottaa niin päähän, että pitikin pakko tämä elämä valita.


Kiitos HS ja Katja Lahti siitä, että kerrot maailmalle ja näsäviisaille, että en mä huomenna enää kadu valintaani. En ehkä enää illallakaan.

Joskus vaan tarvitsee saada paha ulos. (Ja äiti ulos. Lähden illaksi äidin hoiviin käsityöpussukkani kanssa. Äiti hoitakoon vauvan, minä herkuttelen ja kässyilen. Huominen on varmasti paljon parempi.)

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Palvelussamme on juuri nyt ruuhkaa...

...pahoittelemme. Jääkää odottamaan.

Odota rakas pieni hetki, äiti tulee kohta.

En edes viitsi laskea kuinka monta kertaa tuo lause on kaikunut meillä viimeisten viikkojen aikana. Tyhjille korville yhä enemmän, sillä turhautuuhan tohon jankutukseen itsekin. Mutta sitä se on, joku odottaa. Jonkun hätä tarvitsee priorisoida. Joku pärjää hetken ilman äidin apua.


Tavoittelemanne henkilö puhuu toisen kanssa, odottakaa.

Nämä jakautumishaasteet on uusi haaste meidän elämässä. Tai siis mun, ma-pe 7.30-16.30 välille ajoitettuna, iltapäiväpainotteisesti. Mitä isommaksi poikanen kasvaa, sitä enemmän sekin "vaatii". Ihan vastasyntynyttähän ihan oikeasti vaan imetetään. Mutta hiljalleen vauvakin kaipaa muutakin tekemistä kun syöminen. Ainakin tämä meidän tyyppi. Nukuttuaan koko aamupäivän ja joskus pätkän iltapäivääkin kaipaa pienempikin ihmiskontaktia, ennenkaikkea syliä. Tietenkin tämä ajoittuu juuri siihen hetkeen kun Pihla on täynnä energiaa ja tekemistä vailla. Pistää välillä huokaisemaan. Ja vilkaisemaan kelloa valitettavan monta kertaa, kun puoli viisi ja miehen kotiintulo tulee niiiin hitaasti.

Olkaa hyvä, odottakaa.

Miten päättää kumpi odottaa? Kumman tarve on akuutimpi? Varmasti pikkuveli joutuu huutamaan ruokansa perään enemmän kun ainokaiset lapset. Varmasti Pihla joutuu leikkimään enemmän yksin. Ja takuuvarmasti joku hermostuu enemmän kun ehkä olisi tarpeen. Parhaani teen, että se en olisi minä.


Var god och vänta.

Eniten tulilinjalle joutuu kuitenkin laadukas ajanvietto lasten kanssa. Tarpeisiin vastaaminen on tietenkin ensisijaista ja tärkeää kasvatuksessa, mutta pitäähän sitä lasten kanssa muutakin tehdä. Työkaverini kertoi hyvin omista ajatuksistaan tässä asiassa, jotka täysin jaan: Molemmat osapuolet vuorollaan "riistää" toisen laatuaikaa. Kun haluaisin nössötellä ja tössötellä vauvan kanssa, kaipaa Pihla huomiota/juotavaa/pyyhkijää/ lukijaa/leikittäjää. Ja kun taas haluaisin keskittyä Pihlan kanssa touhuamiseen kuuluu kimakka kutsuhuuto, johon on syytä vastata heti, jos mielii korviaan suojella. Turhautuuhan siinä yksi jos toinenkin.

Please wait.

Taidetaan olla kahden lapsen äitiyden ytimessä tämän ongelman kanssa. Ja taidan olla ihan alkutaipaleella tässä asiassa. Poikanen on kuitenkin vasta (jo!!) 7 viikkoa. Mitä tapahtuu sitten kun toinenkin liikkuu? Toinenkin haluaa leikittäjää? Ja tietty ihan eri leikkejä kun isosisko.

Odota.

Minkäs teet kun käsiä on vain kaksi. Onneksi on kuitenkin korvat ja suu erikseen. Voi kuunnella tai ainakin yrittää toisen touhuja ja juttuja ja samalla jutella toiselle ja rauhoitella. Ja jalat jotka ehtivät salamana paikasta A paikkaan B (koskahan mä kompuroin tai kaadun ensimmäisen kerran portaissa?).

Ja onneksi kello on joka päivä tullut puoli viisi.

Ja onneksi poikanen tarjoaa päivän paistetta ja palkintoja saamastaan huomiosta:  kuvissa niitä ensimmäisiä pieniä hymyjä.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Toit mulle kuumeen

Mää en oo koskaan tunnustautunut kovaksi vauvakuumeilijaksi.
Toki molemmat raskaudet ovat olleet varsin toivottuja ja ensimmäistä pienokaista odotettiin kuin kuuta nousevaa jännityksen sekaisin tuntein.

Mutta nyt ollaan ihan uusissa sfääreissä. Mulla on vauvakuume.

Nyt kun laskettuaika on vain parin viikon päässä nousee kuume päivä päivältä. En yhtään ihmettele suomalaista sanavalintaa odotus raskaudelle. Koska sitä tämä on, yhtä odottamista. Onneksi kaikkien hehkuttama toisen raskauden nopea ja huomaamaton eteneminen on totta, eihän tällaista odottamista jaksaisi kovin intensiivisesti.


Mistähän moinen mahtaa johtua?
Inhorealisti-minäni ajattelee, että miksi haaveilen ajasta, jolloin kaikki menee ihan uusiksi. Kun omat tarpeet jää väistämättä taka-alalle ja pienen ihmisen touhuissa kuluu tovi jos toinen. Maito tursuaa läpi paitojen, kroppa kiittää 9 kuukauden kantourakasta ja synnytyksen autuudesta, 3-vuotias kiljuu vieressä ja stressi kasvaa.
Ruusunpunaisin lasein katsottuna näen kuitenkin jotain ihan muuta. Ihana tuhiseva vauva, joka ahnaasti tarttuu rintaan ja helpottaa salamana äidinkin oloa. Isosisko silittelee ja suukottelee suloisena vauvan päätä ja elämä on tasapainoista.

Ja onhan se ihanaa. Saadaan viimein nähdä millainen möllykkä meidän uusi tulokas on. Päästään tutustumaan ihan uuteen persoonaan ja kokemaan jotain, mitä aiemmin ei olla koettu.
Oikeastikin on varmasti niitä hetkiä kun kaikki sujuu hyvin, vauva on tyytyväinen ja isosisko on kiltti ja yhteistyöhaluinen. Siihen yritän keskittää ajatukseni.



Ruusunpunaisuuteen  ja oikeasti ihaniin osuuksiin voi onneksi upota valokuvien avulla. Läpi raskauden oon kahlannut intohimoisesti läpi valokuvia Pihlasta. Ja niitähän riittää, helposti jotain 1000+ kuvaa taitaa olla tytöstä. Vauvakuvia on vaan niin ihana katsella. Yksi kuva kerrallaan on mahtavaa palata niihin ainutlaatuisiin fiiliksiin. Ja pikakelauksella on hauska seurata pienen ihmisen kasvua. Miten monta virstanpylvästä siihen mahtuukaan.


Tuskin maltan odottaa, että päästään kokemaan ne virstanpylväät toisen kerran uuden tulokkaan kanssa. Ja valokuvaamaan.

Kuvituksena Pihla 0-1,5veenä. Ihanana vauvana.



maanantai 15. huhtikuuta 2013

Minäkö hippi?!

Tämä tulee yhtä suurena yllätyksenä niin itselle kuin ihmisille ympärillänikin. Minussakin asuu ilmeisesti "hippi".
En panosta erityisesti luomuun, kauppa-asiat hoidetaan Prismassa Ruohonjuuren sijaan, pukeudun ketjuliikkeiden vaatteisiin ja laitan rahaa asioihin, joita ilmankin voisi olla. Mutta se en olekaan minä se hippi, vaan se äiti minussa on.

Yle uutisoi 9.4. kasvatuksen ääri-ilmiöistä ja erityisesti kiintymysvanhemmuudesta. Kuuntelin radio-ohjelmaa, jossa toinen toimittajista luetteli kiintymysvanhemmuuden kulmakiviä. Oli pitkään imetys, kantoliinailu, sormiruokailu ja perhepeti. "Siis sellaista hippivanhemmuutta" totesi toinen toimittaja.

Sitäkö se on? Olenko sittenkin hippi, enkä mukaavuden haluinen ja jopa laiska äiti?
Täysimetin Pihlaa puoli vuotta ja kokonaisuudessaan vähän yli vuoden. Toki syynä imettämiseen ja sen onnistumisen toivomiseen oli se, että ajattelen rintamaidon olevan parasta ravintoa vauvalle. Mutta ihan vähän laiskuuskin oli tässä mukana: en todellakaan olisi yöllä jaksanut nousta pulloja lämmittämään ja kodin ulkopuolella oli äärimmäisen näppärää vain ottaa vauva tissille.



Juuri imetyksen ja nukkumishalujeni vuoksi meillä oltiin myös liki vuosi "perhepetiläisiä". Yöllä oli niin helppoa vain raottaa silmiä kun tyttö tuhisi vieressä, lykätä tissi suuhun ja torkkua siinä samalla kun Pihla söi. Ja pian jo kuorsattiin vierekkäin. Tästä ihanuudesta on kiittäminen siinä, että tummat silmänaluset eivät vauva-aikana olleet vakiovarustusta. Sen sijaan myöhemmin sain niistä minäkin osani kun yöheräilyt jatkuivat. Oliskohan siis pitänyt jatkaa perhepeteilyä?!




Kestovaippailu taitaa olla se selkeimmin hipein toimintani Pihlan vauva-aikana. Siinä perusteena oli puhtaasti ekologisuus, koska helpommalla kestojen kanssa ei todellakaan pääse. Sama rumba on edessä syksyllä ja rehellisesti sanottuna sitä en odota ollenkaan. Mutta väheneepä kaatopaikkojen vaippavuoret yhden vauvan verran.


Kantoliina kuului niinikään perusvarusteisiin ja erityisesti ihan vastasyntyneenä sitä käytettiin paljon. Mikäs sen näppärämpää kuin pistää beibi rinnuksille liinalla ja kädet jää vapaaksi. Sai tehdä ihan mitä itse halusi; blogata ja virkata vaikka. Tai sit kävellä ympäri kämppää hytkytellen. Mutta eipä väsyny kädet.
Isompana kantoreppumallisempi yksilö oli loistojuttu, sillä kuljettiin pitkin metsäpolkuja ja risteilylläkin. Rattailla kun nyt ei vaan pääse joka paikkaan.



Kun tuli aika siirtyä kiinteisiin ruokiin hurahdin jossain määrin sormiruokailuun. En niinkään siihen ääripäähän, että lapsi osaa itse valita mitä syö, ei siis "baby led weaning" vaan ihan vaan sitä sormin syömistä. Jälleen laiskuuteni iski; oli paljon kivempi iskeä tytön eteen bataatti ja peruna, porkkana ja banaani paloina, jolloin tyttö tyytyväisenä mussutti niitä samalla kun me syötiin omaa ruokaamme. Oli kivaa syödä koko porukka samaan aikaan ilman lentäviä lusikka-annoksia. Toki meillä soseitakin syötiin, lähinnä ruokailun kehittyessä kun piti saada jo hivenen enemmän ravintoaineita koneistoon. Mutta soseet ei kyllä koskaan maistuneet Pihlalle niin hyvin kuin sormiruoka, raukka koitti niitäkin haalia suuhun sormin.

Tästä jouduttiinkiin "tilille" päiväkodissa, kun Pihla sen 2-vuotiaana aloitti. Siellä kovasti kannustivat lusikalla syömiseen ja kysyivät millä aikataululla aiomme Pihlan opettaa pois sormilla syömisestä. Ei lienee ollut mieluinen vastaus kun totesin, että kyllä se ajallaan oppii. Ja niin onkin oppinut. Nyt 3-vuotiaana uudessa päiväkodissa kaikki ruoka menee suuhun lusikalla ja haarukalla ja veitsenkin käyttöä tyttö harjoittelee isompien lasten esimerkkiä seuraten. Mutta pinaattilätyt menee suuhun edelleen sormin, koska "pinaattilätyt kuuluu äiti syödä omilla käsillä".


Onko ääri-ilmiö, jos haluaa tarjota lapsellensa parasta? Näin mä ainakin olen perustellut tekemiseni.
Ok, ymmärrän, että kaikki ei tee näin ja se, että "kehun" tekeväni niin kuin lapselleni on parasta, ei kuulostaa toisin tekevien korvaan niin hyvältä. Mutta en mä vaadi muita tekemään niin. Sama tieto on olemassa kaikille meille ja jää jokaisen omiin käsiin päättää miten toimii.
Ehkä en siis ole niin ääri-ihminen, kun kykenen jossakin määrin olemaan hiljaa valinnoistani ja annan toisten tehdä mitä lystää.
Enkä ehkä ole se kaikkein äärimmäisen ilmestys, olisinhan voinut imettää kolme vuotta ja nukkua koko tuon ajan perhepedissä...

Ja näiden vastapainoksi olen kyllä toiminut kaikkea muuta kuin kiintymysvanhemman "pitäisi". Olen lähtenyt kotoa ilman lasta, olen epätoivoisesti yrittänyt saada sen oppimaan tuttiin ja pulloon omalla maidolla (onnistumatta, minkä niin aion korjata toisella kierroksella), enkä todellakaan ole jaksanut 24/7 hehkuttaa äitiyden mahtavuutta ja omaa erinomaisuutta. Koska ei se nyt vaan aina niin kivaa ole.

Saa nähdä millainen ääri-ilmiö meille kehittyy kun kaikki heittää häränpyllyä ja syksyllä kotona pyöriikin taapero ja vauva. Meneekö näiden kanssa vielä enemmän yli ja innostun, vai otanko sen toisen ääripään. Elämä näyttää.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Hei me harrastetaan



Syksyn tullen yksi jos toinen aloittaa uusia harrastuksia ja jatkaa vanhoja.
Me jatketaan pienen tauon jälkeen tutuissa lajeissa, jumpassa ja muskarissa. Jää nyt baletti vielä toistaiseksi vain Pihlan haaveeksi.

Viime keväänä ei oltu missään harrastuksissa, kun aamupäivisin ei enää ehtinyt muskariin ja jumpassakin kulkeminen kävi työlääksi.
Nyt kuitenkin lykästi kun uusi kuntamme on aiempaa parempi muskaritarjonnan osalta ja löysimme MLL:n muskarin ilta-aikaan. Tuttu jumppapaikkakin on uutta kotia lähellä, joten sinne kulku sujuu nyt helpommin.

Vielä me jumpataan ja lauletaan yhdessä, tasavertaisesti äidin ja isän johdolla. Mutta lienee jossain vaiheessa edessä Pihlan yksin harrastaminenkin. Toivoisin kovasti, että Pihla löytäisi mieluisen liikuntaharrastuksen, oli se sitten jumppa, tanssi tai koripallo. Nyt tuntuukin luontevalta ohjata tyttö tutuille poluille jumpan pariin, kun itsekin 3-vuotiaana lajin aloitin ja olin aktiivinen joukkuevoimistelija teini-ikään asti.

Toisaalta voisi olla mielenkiintoista tarjota lapselle jotain ihan muuta, vaikka pianotunteja ja laulunopetusta, joku laji missä itse olen auttamattoman surkea. Että tulisiko lapsesta sittenkin musikaalinen?

Vai laittaisiko tytön kuvataidekerhoon? Tai jalkapallotreeneihin? Judotatamille? Ratsastustunnille? Shakkikerhoon? Kokkikurssille?
Vai pitäisikö tytön vaan kotona kaikki illat?

Ballerina!
Tiedän, että lopulta lapsi itse päättää mikä on kiinnostavinta, mutta joku alkukarsintahan tässä on tehtävä. Ei 2,5-vuotias osaa itse vielä sanoa mikä on se kaikkein kivoin asia. Eikä vielä 3- tai 4-vuotiaskaan. Vanhempien aloitteestahan harrastukset lähtee, en itsekään pyytänyt jumppaan, mutta niinpä se imaisi vuosiksi mukaansa.

Nykyään kun tuntuu vielä olevan aikamoista tuo harrastusten valkkaus, kokeillaan monia eri lajeja ja taiteenaloja ja seilataan edes takaisin. Toivoisin itse, että Pihla löytäisi yhden tai kaksi erityisen mieluista juttua, joiden parissa sitten myös pysyttäisiin. Tulisi pitkäjänteistä oppimista ja kehitystä ja tuttu sekä turvallinen harrastuspiirikin.

No, onneksi meillä on vielä aikaa tätä miettiä. Sillä välin keskitytään jumppaliikkeisiin koko porukka ja lauletaan innoissaan syyslauluja. "Puolukoita poimin, poimin, poimin...."

Mitä teillä harrastetaan? Miksi?

tiistai 1. marraskuuta 2011

Brändätyt pienokaiset

Muumit on meillä tällä hetkellä todella pop.
Sen lisäksi, että televisiosta katsellaan muumeja (tiedän, olen huono äiti... ;) ), leikkii Pihla erilaisilla muumileluilla ja tykkää kuunnella/laulaa muumilauluja.
Eikä siinä ole mitään vikaa. Olen itsekin oppinut tykkämään näistä valkoisista möykyistä Pihlan innostuksen myötä. (Yritän imeä vaikutteita seesteisestä Muumimammasta, joka vähät välittää pienistä ja pitää pään kylmänä ja perheen tyytyväisenä :) )




Mutta pitääkö Muumeja löytyä ihan joka paikasta?!
Mitä ihmeellisimmissä yhteyksissä törmää Muumeihin ja tämä haukansilmin varustettu pienokainen bongaa pienimmänkin Muumihahmon ihan mistä vaan. Erilaisia Muumi-tuotteita on käsittämätön määrä. Ja sekös aiheuttaa mukavia hetkiä erinäisissä kaupoissa.
Yritä siinä sitten selittää alle 2-vuotiaalle, miksi jotain Muumi-tavaraa ei saa ja toisen saa. Eniten meillä on aiheuttanut hämmennystä Muumi-keksit, joiden paketti on iloisen houkutteleva. Sitä ei saa, eikä varsinkaan niitä karkkipusseja, mutta Muumin kuvin varustettuja rusinoita saa. Ja heijastinkin ostettiin :)


Tämä Muumi-vallankumous sai miettimään, että mikä ihme tässä jutussa on takana? Muumien kohdalla voisi ajatella, että markkinointia suunnataan myös Muumeista tykkääville aikuisille, mutta monissa muissa paketit ja purnukat suunnitellaan röyhkeästi pientä lasta kiinnostavaksi ja siten vastustamattomaksi.
Onko oikeesti pakko olla Muumin muotoisia keksejä ja Hello Kittyllä vuorattuja karkkipakkauksia, laastareita ja ties mitä?!
Ja mikä pöyristyttävintä, että usein näiden hulppeiden pakkausten sisällä on enemmän tai vähemmän heikkolaatuista tavaraa.


Mä tykkäisin, jos ainakin kaikki herkkupurkit ja karkkipussit olisivat neutraalin värisiä, ilman yhtäkään Muumia tai Hello Kittya.
Toki joissain asioissa iloinen väritys ja tutut hahmot voi toimia apuna. Hampaiden harjaus onnistuu meillä ainakin paremmin kun harjassa on nalle ja hiusten takkujen selvittäminen sujuu mukavasti Muumi-suihkeen avulla, kun sen laiton jälkeen Pihla keskittyy pullon pyörittelyyn ja itse saa harjata takut auki.

Mutta silti: Joku roti!
Röyhkeitä nuo mainosmiehet. Ei mulla muuta :)

Koska en suin surminkaan aio tähän mainostamiseen itse ryhtyä, kuvituksena iloisena illistelevä ja hohottava Pihla.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Sukupuolineutraali(ton) kasvatus

Sukupuolineutraali kasvatus on noussut viime vuosina hirvittävän paljon esille. Se mietitytti mua jo ennen oman lapsen syntymää ja sen jälkeen vielä enemmän. Varsinkin nyt, kun Pihla yhä enemmän alkaa selkeästi osoittaa merkkejä sukupuolisuudesta.

Jos ihan rehellinen oon, niin mun mielestä koko kohkaus asiasta ja jälleen yhden kasvatussuuntauksen keksiminen on liioiteltua ja enemmänkin ongelmia aiheuttavaa.



Itse olen nainen, joka kasvoi pienenä tyttönä hyvin tyttömäisesti, rimpsumekoissa, vaaleanpunaista rakastaen, nukkeleikkien ja barbien keskellä. Enkä koe asiasta minkäänlaista ahdistusta. Leikin myös autoilla kun sille päälle satuin ja rakensin majoja. Puukäsitöistäkin tykkäsin. Ja kalan perkaamisesta erityisesti :) Ja oikeastaan koko ala-asteen mulla oli lyhyt tukka ja monesti mua luultiin pojaksi.
Tämän takia/tästä huolimatta kasvoin mielestäni aivan tavalliseksi, terveellä itsetunnolla ja seksuaalisuudella varustetuksi aikuiseksi.



Ja samalla tavalla haluaisin Pihlan kasvavan. En henkilökohtaisesti näe siinä mitään väärää tai toista alistavaa, että puen lapselleni pinkkiä ja mekkoja. En ymmärrä mitä hallaa teen lapselleni, jos se leikkii nukeilla.
Toisaalta myös autoleikit ovat myös tervetulleita ja varmasti se majakin joskus rakennetaan yhdessä.
Hassusti sukupuolineutraaliuden keskustelu jämähtääkin helposti näihin leikkeihin, joissa kuitenkin suurin osa on täysin sukupuolineutraaleja. Palapelit, piiloleikit, soittimet ja muovailuvahat lienee yhtä "salittuja" molemmille.



Vaatteista vääntäminen menee välillä jopa hulluuden puolelle. Mitä ihmeen merkitystä sillä on, mitä lapsella on päällä? Mitä vastaan me vanhemmat taistellaan kun solvataan tyttöjen pinkkejä vaatekertoja? Samalla kuitenkin aika monet äiditkin pukeutuu siihen :) Itse puen Pihlalle oikein mielelläni vaaleanpunaista, mutta vastapainoksi myös paljon mustaa, mistä monet tuntuvat kohahtavan. Syyskengätkin on poikien malli kun en halunnut niitä värikkäinä.


Tekemisiä merkittävämmässä asemassa on mielestäni asenteet. Haluaisin, että lapsestani kasvaa ihminen, joka luottaa itseensä ja kykyihinsä, uskaltaa yrittää ja epäonnistua.
Usein sukupuolineutraaliuden yhteydessä puhutaan erityisesti "kiltti tyttö"- ja "reipas poika"-ilmiöistä. Tyttöjä kehutaan kilteiksi ja suloisiksi, poikia reippaiksi rasavilleiksi. Tässä kohtaa huomaankin kyllä olevani himpun verran kallellaan sukupuolineutraaliin suuntaan. Haluaisin omalla esimerkillä näyttää Pihlalle, että tyttö voi/saa olla reipas ja rohkea. Se, millainen luonne ja käytös ihmisellä on ei saisi olla sidonnainen sukupuoleen.



Haluaisinkin antaa Pihlalle mahdollisuuden muokata oma sukupuoli-identiteettinsä sellaiseksi kun se itse haluaa. Biologiaa vastaan mun on turha taistella, sillä jostain sisältä sen on kummuttava, että tyttö hoitaa vauvanukkeja kovalla innolla ilman, että olen yhtään mallia näyttänyt.
Onhan mallioppimisellakin osansa kyllä, tuskin Pihla ihailisi meikkisiveltimiä ja sutisi niillä nassuaan, ilman että olisi niitä mun nähnyt käyttävän.
Toisaalla tyttö kulkee sitten isän perässä "remonttihommissa" ja nakuttaa nauloja ja kokoaa huonekaluja.
Valitkoon näistä sitten sen, mistä tykkää enemmän. Tai vaikka molemmat.


Toisaalta tämä kaikki on hieman vajanaista pohdintaa, sillä nythän kasvatan "kaltaistani", toista tyttöä.
Mietityttää, että onko asiat toisin, jos joskus saan pojan? Miten silloin suhtaudun lapsen sukupuoleen ja sukupuolisuuteen? Vai eroaako se tästä yhtään? Ja seuraako poika esimerkkiä samalla tavalla ja sutii meikit naamaan ja laittaa äidin korut kaulaan?


Kaiken kaikkiaan mua mietittyyää koko sukupuolineutraalissa kasvatuksessa se mistä se kumpuaa? Miksi pitää ottaa niinkin radikaali linja, että ei kerro lapselle ja muille tämän sukupuolta? Miksi pitää saada tyttö leikkimään autoilla ja poika hoivaamaan nukkea?
Ja olenko sittenkin itsekin sukupuolineutraali kasvattaja?


Ajatuksia? Kertokaa mitä mielessä ja muistakaa, että eri mieltäkin saa olla te kaikki reippaat ja rohkeat naiset sekä kiltit, kuuliaiset miehet :)

maanantai 5. syyskuuta 2011

Mitä leikittäis?

Mä olen vähän hukassa Pihlan leikkien kanssa. On nimittäin hankalaa siirtyä omissa ajatuksissa ja toiminassa pois niistä vauvamaisista leikeistä, joissa vaan pällistellään ja syödään tavaroita.
Mitä 1,5-vuotiaan kanssa pitäisi leikkiä? Mitä ne osaa ja mistä ne tykkää? Millaisia leluja pitäisi olla?


Selkeästi tytön mielenkiinto on siirtynyt "oikeaan" leikkimiseen. Esimerkiksi vauvanuket ovat nyt suuri juttu. Pieni vauvanukke, Simba nimeltään (kiitos valmistajansa :) ), on niin kovassa käytössä välillä, että sen vaatettakin on pitänyt pestä kun vauva luuhaa milloin missäkin. Tänään Pihla yritti opettaa Simbaa kävelemään ulkona.


Myös ruokaleikit näyttää olevan kivoja, taannoisella Ikean reissulla tyttö piti väkisin viedä pois leikkikeittiöstä. Siispä matkaan tarttui kattila- ja kauhasetit.


Mun leikkifilosofiani lasten suhteen on kyllä pitkälti se, että mielikuvitus olkoon rajana ja valmiita leikkejä on turha kehitellä. Äidin rahapussi riittää välillä enemmän kuin hyvin pitkäksikin aikaa. Mutta jotain virikkeitä olisi kiva tarjota. Nuo vauvalelut kun ei selkeästi enää kiinnosta ja ne nakataan heti syrjään. Ja toiset leikit on Pihlalle ehkä vielä turhan haasteellisia, kärsivällisyys ei oikein riitä palikkojen pinoamiseen, ainoastaan äidin tornien kaatamiseen, mikä onkin kyllä hauskinta ikinä.


Jotain ideoita olisi siis kiva kuulla.

Toisaalta tääkin on jälleen niitä asioita, joista saa itsellensä aivan turhan suuret paineet ja stressin aikaiseksi. Toisten mielestä "hyvä äiti" leikittää lapsiaan, kulkee puistoissa päivät pitkät, tarjoaa erilaisia leikkejä ja askartelee. Toisten mielestä sitä kaikkea ei tarvitse. Sukulaisnainen totesi joskus "Minä en ole lasteni leikkitäti vaan äiti." Totta sekin. "There's something every child knows. Daddies are fun but mummies mean businness." Onko näin? Olisi sitä kai kiva itsekin olla hauska :)
Varsinkin nyt, kun työt vievät ison osan yhteisestä ajasta, on kiva tehdä siitä yhdessä vietetystä ajasta mukavaa ja oikeasti yhdessä tehdä jotain. Enkä nyt tarkoita jumppia, muskareita ja muita harrastuksia. (Ne on asia erikseen ja niihin palataan ;) )


Miten teillä leikitään?

Kuvituksena Pihlan leikin tiimellyksessä puhelimen, Simban, isän ja repun, pillin sekä palikoiden kanssa.

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Eroahdistusta

Huomenna se koittaa. Elämämme mullistuu jälleen kerran.
1 vuoden ja 6 kuukauden kotiäitiyden jälkeen mua kutsuu työt.

Kun tein lopullisen päätöksen töihin paluusta kesän alussa, se tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Tuntui, että kodin pienet ympyrät alkoi jo hiljalleen käymään liiankin pieniksi ja töihin paluu toisi kaivattua vaihtelua elämään.

Voi kuinka nyt tuntisin samoin.
Juuri nyt tunteet ovat nimittäin hyvin päinvastaiset. Jännittää, pelottaa ja ahdistaa. Tunteet myllertää hirveästi, pääasiassa linjalla "miten voin hylätä lapseni".
Kärjistettynä tuntuu hölmöltä, että me ollaan hankittu lapsi, joka nyt hylätään suurimmaksi osaksi valveillaoloaikaansa muiden hoiviin. En oikeastaan tiedä mistä tämä tunne tulee, olen aina ollut sitä mieltä, että en ole kotiäiti-tyyppiä ja lapset kasvaa yhtä hyviksi kansalaisiksi tarhassa käydessään. Varmaan jokin alkukantainen vietti nostaa päätänsä ja varoittaa mua jättämästä poikasta yksin.


Ristiriita tässä kaikessa on valtava. Järki sanoo, että kyllä se on askel oikeaan suuntaan, nyt on aika aloittaa tämä vaihe elämässä. Pidän todella paljon työstäni ja tiedän saavani työstäni jotain, mitä en kotona saisi. Töihin paluu on jo ammattitaitonikin kannalta hyvä asia, haluan päästä tekemään sitä, mihin olen vuosia opiskellut, ja oppimaan lisää.

Uskon myös vakaasti siihen, että musta tulee uusia, parempiakin, puolia esiin äitinä ja vaimona, kun en elä 24/7 pirttihirmuna (tai melkein ainakin, kyllähän mä oikeasti kotoakin olen poistunut :) ). Opin ehkä näkemään asiat hieman laajemmassa merkityksessä, eikä jokainen pikku asia jaksa ärsyttää, kun ei ole niihin niin paljon aikaa keskittyä. Osaanpa varmasti myös arvostaa enemmän hetkiä Pihlan ja Mikon kanssa.


Mutta sille tunteelle ei järki voi mitään, että Pihlan elämä ja touhut jatkuu ennallaan vaikka mä en ole paikalla. Tuntuu hurjalta ja kurjalta, että mä en ole se, joka vastaa tytön tarpeisiin ja hätähuutoihin. Ja tyttö oppii uusia asioita, enkä mä olekaan se, joka ne ensimmäisenä näkee.
Toisaalta onni on se, että se joka ne temput näkee ja kyyneleet kuivaa on mun äitini, Pihlan mummi. Ollaan niin onnekkaassa asemassa siinä, että äitini jää neljäksi kuukaudeksi vuorotteluvapaalle hoitamaan Pihlaa. Mahtava järjestely kaikkien kannalta; Pihlan ei tarvitse mennä vielä päiväkotiin ja äitini saa taukoa töistä ja viettää aikaa Pihlan kanssa. En tiedä pystyisinkökään tähän samaan syssyyn käsitteleen Pihlan päiväkotiin menonkin. Onneksi ei tarvitse.


Onni (ja kirouskin) on myös se, että en ole ma-pe kasista neljään töissä. Kolmivuorotyöläisenä vietän paljon myös arkipäiviä kotona eikä elämä ole niin lukkiutuneet aikataulutettua. Toisaalta epäsäännölliset työajat syö perheen yhteistä aikaa, mutta toisaalta se tuo myös aikaa Mikolle olla hands on -isä, kun mä en ole hääräämässä ympärillä. Ja mummikin saa välillä vapaapäiviä ;)

Saa nähdä miten tämä elämä tästä muotoutuu. Eiköhän kaikki iloksi muutu :) Vaikka juuri nyt, töihin lähdön aattona, tunteet on kyllä pinnassa ja kyynel silmäkulmassa.



Miten te muut tästä selvisitte? Sanokaa pliis, että tää helpottaa :)
Entä te jotka olette vielä kotona, miltä tuntuisi mennä töihin?

Kuvituksena Pihla-pienoinen viiden päivän ikäisenä suosikkikuvasarjassani. Nyyh. Tuntuu kun olisin hylkäämässä tuon pienen suloisen vauvan.