Hei mää oon niin somelainen

Koska pitkäjänteinen ja pitkänpuoleisten blogitekstien kirjoittaminen on selvästi mulle haasteellista tällä hetkellä, on syytä turvautua nopean toiminnan joukkoihin. Missä vaan, milloin vaan mentaliteetti tuntuu istuvan parhaiten tämän hetkiseen elämään ja tarvikkeet kulkee takataskussa helposti mukana.

Siispä twitter-tilini on puhallettu uuteen henkeen, yritän tallettaa sinne pieniä ajatuksia näistä kutkuttavista hetkistä ajalta "ennen kun kaikki muuttui".

Twitterin lisäksi valtasin Instagramin, tai toin sen enemmänkin julkiseksi, salaa olen sitä jo harjoitellut.

Sieltä voit seurata kuvin missä tämä kööri menee pitkin kesää. Siis todennäköisesti eniten kuvia omalta takapihalta...

Hyppää siis matkaan näissäkin instansseissa.

Vaikka kyllä täälläkin näkyy ja kuuluu, sillä pihahommat on tehty ja pienen pieniä värikkäitä tuloksia on nähtävissä!

Sivuprojekti

Kaikessa ihanuudessaan on tämä toinen raskaus kyllä ihan erilainen prosessi kuin ensimmäinen ja pienemmän sisaruksen paikka on osoitettu jo nyt: "siinä sivussa se menee". 

Aika lentää siivillä ja maha kasvaa huomaamatta.

Tänään, kun viikkoja on 33 ja risat, otettiin ensimmäiset kuvat mahasta. Tätä tahtia ovat ehkä viimeisetkin.

Mahan kanssa samaa tahtia paisuu tekemättömien asioiden lista. Mieskin on nyt lomalla ja ah tätä rentoutta ja joutilaisuutta. Päällimmäisenä mielessä on haaveet Puuhamaan reissusta ja sadattelut riistohintaisesta Särkänniemestä Koiramäkineen. Ei suinkaan olematon hoitopöytä, vauvansänky, vaipat ja muu tilpehööri. Jos tällä kertaa testaisi sen teesin, että vauva ei tarvitse mitään muuta kuin maitoa ollakseen tyytyväinen?!

Onneksi mahassa myllertää harvinaisen vilkas tapaus, joka hikkailee tasatunnein ja järjestää joka ilta Pihlan nukkumaanmenon jälkeen sen sortin potkusessiot, että ihan täysin ei pysty tyyppiä unohtamaan.

Hirvittää ajatella miten nopeasti tähän pisteeseen on tultu, ei aikaakaan kun löydän itseni synnäriltä ihmettelemästä mahan päällä hikkaaavaa tyyppiä.

Mitä en kyllä malttaisi oikein enää odottaa...

Orvokki, lehdokki, vuokko ja moni muu

Oma piha on aika kiva. On kivaa kun tilaa on seinienkin ulkopuolella.

Mutta olis kiva jos se oma piha myös näyttäisi kivalta.

Tältä meillä näyttää nyt. 

Pääsee piha ankeudessaan oikein kunnolla esille kun ei edes vielä ole lehdet puissa ja nurmikkokin kituu.

Edellinen omistaja oli naapureiden puheiden mukaan jonkin sortin hortonomi ja noissa erittäin karuissa kukkapenkeissä on joskus komeillut hienojakin juttuja. Tiedä sitten mitä niille tein, ehkä revin kaikki kukat rikkaruohoina pois?! Kuitenkaan viime kesänä meillä ei ollut kovinkaan nättiä.

Nyt pitäisi korjata asia.

Vihreän ruohon lisäksi haluaisin yhden ison kukkapenkin, joka tulisi pihan perälle.

Tämän tilalle...

... jotain tällaista.

kuvat täältä ja täältä

Polttavin kysymys kuuluu tietenkin: Miten tällaiseen lopputulokseen pääsee?

Hetki sitten olisin vielä vastannut ettei hajuakaan, mutta nytpä onkin. On jaloritarinkannuksen, tertturuusun, arovuokon ja monien muiden haju.

Ja tästä käy kiittäminen työkaveria, jonka peukalo on erittäin vihreä ja jolla riittää selvästikin taitoa näihin hommiin.

Innokas puutarhuri tarjoutui tekemään oikein kunnon suunnitelman istutuksia varten ja nyt ne on mulla ihailtavana yhdessä erilaisten lehtien ja puutarhakirjojen kanssa.

Mä oon hurahtanut. Haluan niin paljon kaikkia kauniita kukkia pihaan. Tiesittekö että tällaisiakin narsisseja on?! Oi, olen rakastunut.

Nyt kun joku vielä mylläisi koko pihan, tekisi perustukset kukkapenkille ja laittaisi uuden nurmikon. Terassin aidatkin pitäisi kaataa. Ja pari puskaa kitkeä pois. Ja koivun kanto irrottaa. Huh. Toivottavasti pian on jotain lopputuloksia esiteltäväksi...

Tapahtui 5 päivää ennen 3-vuotissyntymäpäiviä

Työväki juhli

Vappu tarjosi herkkua joka suunnasta; molemmat työtä tekevät vapaalla ja mahat väärällään sokeria ja muuta hyvää.

Kyllä kelpasi.

Taustamusiikiksi viritettiin KOM-teatterin laulut, etunenässä tietenkin Kansainvälinen. Sitä ei käy kieltäminen, että kyllä vaan työväen laulut kuuluu mun vappuun. Syytän jo äidinmaidosta imettyjä vaikutteita.

Päässä oli Pihlan tekemä Maija Poppas-henkinen vappuhattu, torilla toki myös valkolakki.

Suu napsasi mansikan, hattaran, tippaleivän, munkin ja kauan odotettujen kevään ensimmäisten grilliherkkujen tahtiin. Makkaraa, mitäs muutakaan.

Mahassa kupli sima, alkoholiton kuohari ja pienet jalat.

Muistoksi jää Pihlan itse valitsemat vappukoristeet; psykedeelinen kukkakuvioinen viiri, prinsessalinna-kaasupallo ja ihana retronaamari.

Hiljaa hyvä tulee ja hyllyt irtoaa

Johan tässä kohta on vuoden verran oltu uudessa kodissa ja viimein hissukseen asiat löytävät oikeat paikkansa.

Esitellessäni viime syksynä kotimme alakertaa purin ahdistusta oudoista pikkuhyllyistä, joista toisille ei vaan löytynyt järkevää käyttöä. Vieläkin mietin mihin tarkoitukseen moiset on tehty, mitä ne keittiövalmistajat niille haluaisi laitettavan?!

No, läpi talven niiden kanssa tuskailtiin, kunnes pari viikkoa sitten miehellä syttyi lamppu: niiden irti saamiseen on kuin onkin näppärä työkalu. Pelkkä uuden työkalun osto olisi lienee ollut miehelle riittävästi, mutta minä nautin lopputuloksesta.

Alkuperäinen haave hyllyjen käytöstä toteutui, kun vain muutama jätettiin paikalleen ja keittokirjat pääsi nätisti riviin.

Nyt kun löytyisi vielä työkalu ja inspiraatio miehelle tehdä alimmalle hyllylle veitsille teline... Ensi keväänä sitten esittelen sen ;)

Minäkö hippi?!

Tämä tulee yhtä suurena yllätyksenä niin itselle kuin ihmisille ympärillänikin. Minussakin asuu ilmeisesti "hippi".

En panosta erityisesti luomuun, kauppa-asiat hoidetaan Prismassa Ruohonjuuren sijaan, pukeudun ketjuliikkeiden vaatteisiin ja laitan rahaa asioihin, joita ilmankin voisi olla. Mutta se en olekaan minä se hippi, vaan se äiti minussa on.

Yle uutisoi 9.4. kasvatuksen ääri-ilmiöistä ja erityisesti kiintymysvanhemmuudesta. Kuuntelin radio-ohjelmaa, jossa toinen toimittajista luetteli kiintymysvanhemmuuden kulmakiviä. Oli pitkään imetys, kantoliinailu, sormiruokailu ja perhepeti. "Siis sellaista hippivanhemmuutta" totesi toinen toimittaja.

Sitäkö se on? Olenko sittenkin hippi, enkä mukaavuden haluinen ja jopa laiska äiti?

Täysimetin Pihlaa puoli vuotta ja kokonaisuudessaan vähän yli vuoden. Toki syynä imettämiseen ja sen onnistumisen toivomiseen oli se, että ajattelen rintamaidon olevan parasta ravintoa vauvalle. Mutta ihan vähän laiskuuskin oli tässä mukana: en todellakaan olisi yöllä jaksanut nousta pulloja lämmittämään ja kodin ulkopuolella oli äärimmäisen näppärää vain ottaa vauva tissille.

Juuri imetyksen ja nukkumishalujeni vuoksi meillä oltiin myös liki vuosi "perhepetiläisiä". Yöllä oli niin helppoa vain raottaa silmiä kun tyttö tuhisi vieressä, lykätä tissi suuhun ja torkkua siinä samalla kun Pihla söi. Ja pian jo kuorsattiin vierekkäin. Tästä ihanuudesta on kiittäminen siinä, että tummat silmänaluset eivät vauva-aikana olleet vakiovarustusta. Sen sijaan myöhemmin sain niistä minäkin osani kun yöheräilyt jatkuivat. Oliskohan siis pitänyt jatkaa perhepeteilyä?!

Kestovaippailu taitaa olla se selkeimmin hipein toimintani Pihlan vauva-aikana. Siinä perusteena oli puhtaasti ekologisuus, koska helpommalla kestojen kanssa ei todellakaan pääse. Sama rumba on edessä syksyllä ja rehellisesti sanottuna sitä en odota ollenkaan. Mutta väheneepä kaatopaikkojen vaippavuoret yhden vauvan verran.

Kantoliina kuului niinikään perusvarusteisiin ja erityisesti ihan vastasyntyneenä sitä käytettiin paljon. Mikäs sen näppärämpää kuin pistää beibi rinnuksille liinalla ja kädet jää vapaaksi. Sai tehdä ihan mitä itse halusi; blogata ja virkata vaikka. Tai sit kävellä ympäri kämppää hytkytellen. Mutta eipä väsyny kädet.

Isompana kantoreppumallisempi yksilö oli loistojuttu, sillä kuljettiin pitkin metsäpolkuja ja risteilylläkin. Rattailla kun nyt ei vaan pääse joka paikkaan.

Kun tuli aika siirtyä kiinteisiin ruokiin hurahdin jossain määrin sormiruokailuun. En niinkään siihen ääripäähän, että lapsi osaa itse valita mitä syö, ei siis "baby led weaning" vaan ihan vaan sitä sormin syömistä. Jälleen laiskuuteni iski; oli paljon kivempi iskeä tytön eteen bataatti ja peruna, porkkana ja banaani paloina, jolloin tyttö tyytyväisenä mussutti niitä samalla kun me syötiin omaa ruokaamme. Oli kivaa syödä koko porukka samaan aikaan ilman lentäviä lusikka-annoksia. Toki meillä soseitakin syötiin, lähinnä ruokailun kehittyessä kun piti saada jo hivenen enemmän ravintoaineita koneistoon. Mutta soseet ei kyllä koskaan maistuneet Pihlalle niin hyvin kuin sormiruoka, raukka koitti niitäkin haalia suuhun sormin.

Tästä jouduttiinkiin "tilille" päiväkodissa, kun Pihla sen 2-vuotiaana aloitti. Siellä kovasti kannustivat lusikalla syömiseen ja kysyivät millä aikataululla aiomme Pihlan opettaa pois sormilla syömisestä. Ei lienee ollut mieluinen vastaus kun totesin, että kyllä se ajallaan oppii. Ja niin onkin oppinut. Nyt 3-vuotiaana uudessa päiväkodissa kaikki ruoka menee suuhun lusikalla ja haarukalla ja veitsenkin käyttöä tyttö harjoittelee isompien lasten esimerkkiä seuraten. Mutta pinaattilätyt menee suuhun edelleen sormin, koska "pinaattilätyt kuuluu äiti syödä omilla käsillä".

Onko ääri-ilmiö, jos haluaa tarjota lapsellensa parasta? Näin mä ainakin olen perustellut tekemiseni.

Ok, ymmärrän, että kaikki ei tee näin ja se, että "kehun" tekeväni niin kuin lapselleni on parasta, ei kuulostaa toisin tekevien korvaan niin hyvältä. Mutta en mä vaadi muita tekemään niin. Sama tieto on olemassa kaikille meille ja jää jokaisen omiin käsiin päättää miten toimii.

Ehkä en siis ole niin ääri-ihminen, kun kykenen jossakin määrin olemaan hiljaa valinnoistani ja annan toisten tehdä mitä lystää.

Enkä ehkä ole se kaikkein äärimmäisen ilmestys, olisinhan voinut imettää kolme vuotta ja nukkua koko tuon ajan perhepedissä...

Ja näiden vastapainoksi olen kyllä toiminut kaikkea muuta kuin kiintymysvanhemman "pitäisi". Olen lähtenyt kotoa ilman lasta, olen epätoivoisesti yrittänyt saada sen oppimaan tuttiin ja pulloon omalla maidolla (onnistumatta, minkä niin aion korjata toisella kierroksella), enkä todellakaan ole jaksanut 24/7 hehkuttaa äitiyden mahtavuutta ja omaa erinomaisuutta. Koska ei se nyt vaan aina niin kivaa ole.

Saa nähdä millainen ääri-ilmiö meille kehittyy kun kaikki heittää häränpyllyä ja syksyllä kotona pyöriikin taapero ja vauva. Meneekö näiden kanssa vielä enemmän yli ja innostun, vai otanko sen toisen ääripään. Elämä näyttää.