Mihin tämä aika menee? En kestä näitä alati toistuvia postauksiani siitä, miten aika vaan menee. Mutta ei sille mitään voi, että välillä se menee ihan törkeän nopeasti. Vähän liiankin nopeasti. Toisaalta tämän kesän osalta se on ollut ihan jees, koska joo, säät. Ja koska miehellä ei ole ollut lomaa liiemmin. On pitänyt kaivaa muistoista Amerikan aurinko ja loma ja fiilistellä niitä.'
Mutta nyt on arki päällä ja voisin vaikka vannoa, että aika menee taas hitaasti. Mutta se sopii. Koska nyt pyörähti käyntiin viimeinen vuosi. Viimeisen kerran lapseni aloittaa kerhon (toki toinen ekaa kertaa, mutta se onkin ihan eri juttu). Viimeisen kerran vietän syksyisiä aamupäiviä pihassa ulkoillen. Ja talvisia. Onneksi vielä keväisiäkin. Ja okei, kesäisiäkin. Mutta silti. Viimeinen vuosi kotiäitinä.
Se, että olen viihtynyt näin pitkään kotona lasten kanssa on saattanut yllättää monet. Eikä vähiten minut itseni. Pihlan äitiysloman jälkeen palasin melko pian töihin, tytön ollessa 1,5-vuotias. Mutta nyt se olisi tuntunut aivan mahdottomalta. Ja tuntuu vieläkin. Haluan olla kotona. Ennenkaikkea haluan, ettei Peetun tarvitse mennä vielä päiväkotiin.
Nyt nautin. Koitan muistuttaa itselleni, että tämä on oma (ja miehenkin) valinta. Ja niin valitessani, olen valinnut myös sen hermojaraastavuuden, ärsyyntymisen ja turhautumisen, joka tulee mukana. Kimppadiili, sai halvemmalla. Yritän muistuttaa, että nämä on ne hetket, joita joskus kaihoisasti muistellaan.
Ja koska palatessani töihin syksyllä -16, on työuraa edessä vähintään yhtä paljon, kun mulla on silloin ikää. Se, jos mikä auttaa jaksamaan kotoilua.
