Ai sä olet kotona?

Ai sä olet vieläkin kotona? Taidat sitten viihtyä? Kysymykset joihin oon saanu parin viimeisen kuukauden aikana vastata lukemattomia kertoja. Joo olen. Ja olen vuoden vielä. Ja viihdyn oikein hyvin, en voisi kuvitella tekeväni toisin.

Tuntuu, että nyt, kun kotiäitiyteni siirtyi kolmannelle vuodelle, on se jotenkin epätavallista. Harvinaista ehkä joo, mutta ei liene perin kummallista. Silti noihin ja moniin muihin kysymyksiin joudun vastaamaan selvästi enemmän nyt, kuin mitä esimerkiksi viime keväänä.

Missä Pihla on hoidossa? Se, että kotihoidossa on 5,5-vuotias esikoinenkin on ehkä vielä ihmeellisempää monelle. Pihlan viikkoon mahtuu 2 kerhoaamupäivää, muuten tyttö on "ihan vaan kotihoidossa". Omien sanojensa mukaan näin on parasta, koska ei päiväkotiin jaksaisi kuulemma joka päivä mennä. Shokkihoitoa onkin luvassa ensi syksynä, kun leppoisa kotihoito vaihtuu eskariin ja viiteen päivään viikossa...

Mitenkäs töihin paluu sitten? Sullako ei oo paikkaa mihin palata? Yllättävän moni ajattelee, että oon kotona siksi, ettei ole työtä mihin palata. Alani pätkätyöläisyys ei ole toki kenellekään salaisuus ja lopputili piti ottaa siitäkin määräaikaisuudesta, josta aikanaan äitiyslomalle jäin. Mutta viimein pätkät kasvoivat yhteen ja mua odottaa ihan oikea työ. Ihkaoikea vakipaikka. Eläketoimi. Että joo, on töitä mihin palata.

Aiotko tehdä tästä uran? Kolmas lapsi perään? Se kuuluisa kolmas lapsi. Moni on veikannut, että kyllä meille vielä yksi lapsi tulee. Ja sitten jatkan tätä kotiäiteilyä vielä toiset kolme vuotta. Mutta ei sentään. Joku roti. Vaikka en olekaan uraohjus ja työelämä saa odottaa, saa tämä kotiäitiyskin pian jäädä. Rajansa kaikella.

Teillä on varmaan sikana rahaa? Kuinka voit elää miehesi rahoilla? Onko sulla omaa rahaa ollenkaan? Rahahan se on mikä monella ratkaisee. On meidänkin sitä pitänyt miettiä. Me tullaan kuitenkin toimeen yhden täysipäiväisen palkalla ja toisen satunnaisilla keikkarahoilla. Joten mahdollisuus kotihoitoon on. Elämää voi sit rukata sen mukaan tarvittaessa. Ja mitä "toisen rahoihin" tulee, ei meillä koskaa ole ollut sellaista ajatusta. Köyhistä opiskelijoista kun on lähdetty pariskuntana liikkeelle, niin taloutta on kasvatettu rinta rinnan. Yhteinen yrityshän tämä perhe on. Ja on mulla omaa rahaakin. Ainakin rahaa jota käyttää.

Miksi sä olet kotona vielä? Etkö halua lapsia päiväkotiin? Onko sulla joku ideologia tässä taustalla? Tuomitsetko sit muut, jotka ei hoida kotona?

Syitä kotiäitiyteen tuntuu jotkut ihmiset oikein hakevan. Että pitäisi olla joku kantava aate, jota noudattaa. Itsehän olen niin suuri sekoitus eri aatteita kestovaippailevana, valmisruokia syöttävänä, perhepedissä nukkuvana telkkarimutsina, että mitään aatetta ei tämän taustalle löydy.  Ja mulle on aivan sama, missä muut lapsensa hoitaa. Me teemme näin, koska tämä sopii meille. Olen kotona, koska haluan. Ja pidän siitä, ainakin suurimman osan ajasta.

Viimeisiä

Mihin tämä aika menee? En kestä näitä alati toistuvia postauksiani siitä, miten aika vaan menee. Mutta ei sille mitään voi, että välillä se menee ihan törkeän nopeasti. Vähän liiankin nopeasti. Toisaalta tämän kesän osalta se on ollut ihan jees, koska joo, säät. Ja koska miehellä ei ole ollut lomaa liiemmin. On pitänyt kaivaa muistoista Amerikan aurinko ja loma ja fiilistellä niitä.'

Mutta nyt on arki päällä ja voisin vaikka vannoa, että aika menee taas hitaasti. Mutta se sopii. Koska nyt pyörähti käyntiin viimeinen vuosi. Viimeisen kerran lapseni aloittaa kerhon (toki toinen ekaa kertaa, mutta se onkin ihan eri juttu). Viimeisen kerran vietän syksyisiä aamupäiviä pihassa ulkoillen. Ja talvisia. Onneksi vielä keväisiäkin. Ja okei, kesäisiäkin. Mutta silti. Viimeinen vuosi kotiäitinä.

Se, että olen viihtynyt näin pitkään kotona lasten kanssa on saattanut yllättää monet. Eikä vähiten minut itseni. Pihlan äitiysloman jälkeen palasin melko pian töihin, tytön ollessa 1,5-vuotias. Mutta nyt se olisi tuntunut aivan mahdottomalta. Ja tuntuu vieläkin. Haluan olla kotona. Ennenkaikkea haluan, ettei Peetun tarvitse mennä vielä päiväkotiin.

Nyt nautin. Koitan muistuttaa itselleni, että tämä on oma (ja miehenkin) valinta. Ja niin valitessani, olen valinnut myös sen hermojaraastavuuden, ärsyyntymisen ja turhautumisen, joka tulee mukana. Kimppadiili, sai halvemmalla. Yritän muistuttaa, että nämä on ne hetket, joita joskus kaihoisasti muistellaan. 

Ja koska palatessani töihin syksyllä -16, on työuraa edessä vähintään yhtä paljon, kun mulla on silloin ikää. Se, jos mikä auttaa jaksamaan kotoilua.

Mistä alkaisin?

Mistä alkaisin nyt tämän kertomuksen vanhan totuuden? Niin laulaa Fredi Rakkaustarina-laulussa ja niin lauleskelen minäkin tässä blogini äärellä. Kirjoittamisen tahti on hidastunut ja tuntuu, että mielessä ja sormissa on tukos. En tiedä mistä aloittaisin uudestaan. Haluaisin aloittaa.

Täytyy siis vain vetreyttä sormet ja pistää näppiskin laulamaan. Ehkä sitä rakkaustarinaa?

Kerrottavaa kyllä riittäisi moneenkin postaukseen. Paljon ehtii nimittäin tapahtua, kun päivät aloittaa kello 05.00 ja jatkaa aina sinne puoleen yöhön.

Silti tuntuu, että sisältö on pääasiassa vanhan toistoa. Toistoa toiminnassa ja vähintäänkin valokuvissa, joita Peetu on oppinut napsimaan itsestään.

Nyt, kun olen blokkini tunnustanut ja ääneen sanonut, voi ehkä aloittaa puhtaalta pöydältä?! Sillä edelleenkin tätä haluaisin jatkaa, elämää on kiva tallettaa. Tehkää tekin seuraavaa postausta odotellessa sitä mitä minä viime aikoina eli lukekaa vanhoja postauksiani! Te ehkä pystytte siihen ilman häpeää ja ihmetystä, että tätäkö täällä oli myös...

Mennään ulos!

Jos joku on varmaa ja toistuvaa, niin se on ulkoilu. Aamupäivällä. Joka päivä. Lisäksi iltaisinkin. Ei ihan joka päivä. Mutta siellä ollaan. Puistossa, omassa pihassa, kävelyllä, kentällä, metsässä.  Onneksi seuraakin on, naapurin äiti-lapsi-kombon kanssa on parhainta jakaa tämä ulkoiluarki. Ja onhan meillä ihan hauskaakin. 

Päivä elämästä

Koska vuosien päästä muistelen, kaihoisastikin ehkä, näitä hetkiä, tätä hidasta, mutta hektistä elämää, tätä tavallista kotiäidin arkea, päätin tallettaa yhden ihan tavallisen päivän kuvin ja sanoin.

Tänä nimenomaisena päivänä iloinen kujertelu ja jokeltelu alkoi luvattoman aikaisin. 5.53 näytti kello. Puoli tuntia sain pitkitettyä, mutta sitten luonto puuttui peliin falskaavin vaipoin ja pissareissuineen. Kunpa itsekin olisin heti aamusta yhtä iloinen ja virkeä kuin Peetu...

Poikkeuksellisesti Pihlakin heräsi aikaisin, viime aikoina tyttö on vedellyt tyytyväisenä unia kasiin, jopa puoli ysiin. Mieskin oli vielä hetken aamulla kotona, niin aikaisessa me kaikki oltiin. Aamupalaa touhutessani Pihla katsoo telkkaria ja Peetu seuraa herkeämättä siskon touhuja. Tänä aamuna vuorossa oli kerrossängyn rakentaminen laivaan.

Aamupalan lapan silmät vielä ristissä lasten eteen. Superäitipisteitä ei niinkään jaeta; Pihlan aamupala on muroja/jogurttia ja leipää, Peetu sentään saa puuroa koneistoonsa. Ruokitun jälkikasvun voi taas istuttaa omiin touhuihinsa, toinen telkkarin ja toinen lelujen ääreen. Koittaa ensimmäinen päivän oma hetki. Minä, aamupala ja Hesarin iPad-versio. Että voin ainakin sanoa "nähneeni jotakin ajankohtaisasioita jossain", lukemiseen ei ehkä kuitenkaan aika ja energia tässä kohtaa riitä.

Aamuapalan jälkeisen toiminnan nopeuden määrää viikonpäivä, sillä kerhopäivinä ti ja to ollaan jo täydessä vauhdissa matkalla kerhoon ennen ysiä. Toisina päivinä, kuten tänä nimenomaisena, kun ei ole kiire minnekään voi hyvin vitkutella vähän pidempään ja pistää porukka kasaan vähän hitaammin. Ehtii myös vaihtaa Peetulle vaatteet toiseen kertaan, kiitos ilmakylpyjen ja pissakaarien.

Yhdeksän ja kymmenen välillä pienempi alkaa unille ja isompi saa vähän enemmän huomiota. Aamusta äitikin on energisimmillään ja innostuneimmillaan, joten silloin saattaa saada tehdä vaikka hamahelmiä. Ulos lähdetään joka päivä, satoi tai paistoi, ettei seinät kaadu päälle.

Lounas toistaa aamupalan tuttua kaavaa, lapsille ruoka ensin, sitten ihana päivän toinen oma hetki. Minä, lounas ja askartelulehti pädissä. Lounaankin jälkeen hyvä ystävämme on telkkari, jota Pihla varsin intensiivisesti katsookin. Peetu ei kumma kyllä sitä jaksa liiemmin katsoa, lähinnä kiinnostaa sieltä kuuluva musiikki. Sen sijaan poika leikkii leluilla ja sallii mulle mahdollisuuden keskittyä päiväni inhokki-suosikkikohtaan: siivous ja järjestely. Tiskikone pyörimään, usein pyykkikonekin. Puhtaat pyykit pois ja pöydät puhtaiksi. Hiekkalastin taltutus eteisessä. Usein valitan mielessäni tätä tehdessäni, mutta kuitenkin nautin siitä jäljestä ja siisteydestä. Viha-rakkaussuhde.

Sitten kelpaa hetki maata  leikkiä lattiallakin, kun on nättiä.

Ja kas, päiväuniaika! Päivän oma hetki numero kolme. Peetu nukahtaa edelleen rinnalle ja Pihla on tämän ajan omassa huoneessa lepäämässä/rauhoittumassa/leikkimässä/laulamassa/soittamassa nokkahuilua. Ja mä saan uppoutua puhelimella Pinterestin/blogien/Candy Crushin maailmaan. Iltapäivään ajoittuu Peetun pidemmät unet, jolloin ehditään tehdä paljonkin. Aika usein askarrellaan, sillain rinnakkain, kumpikin omia juttuja. Tai leikitään koulua, mä olen opettaja joka vaan istuu sängyllä ja antaa Pihlalle tehtäviä.  Leikki mun makuuni.

Ruoanlaitosta alkaakin illan varsin ripeätahtinen suorittaminen, vähän epäreilua, että koko perheen yhdessäoloaika on varsin lyhyt ja touhua iltoihin mahtuu saman verran kun kokonaiseen päivään kolmistaan. Ruoka, Pikku Kakkonen, koiran lenkitys, kauppareissu, leikit ja laulut, suihku/kylpy, iltapala ja nukkumaan. Kaikki 2,5 tunnissa.

Viimeistään varttia vaille kasi kaksi parivaljakko sulkeutuu omiin huoneisiin, minä ja Peetu meidän makkariin, Pihla ja isä Pihlan huoneeseen. Pienempi nukahtaa nopeasti, isommalle luetaan 15-20 minuuttia, jonka jälkeen nukahtaa yksikseen puoli ysiin mennessä.

Päivästä palkinnoksi neljäs oma hetki. Oi sitä hiljaisuutta ja joutenoloa. Olen jopa ehtinyt tylsistyä iltaisin viimeaikoina, kun ei muka ole tekemistä. Se on aika saavutus. Ja myöskin varsin tervetullut tunne päivän touhujen jälkeen.

Tämä päivä oli hyvä. Vähemmän hyvinä joukkoon mahtuu itkua ja hammastenkiristystä, hiusten halkomista ja hermostumisia. Hyvä tai huono päivä, tulee se päätökseen usein vasta seuraavan puolella, kun kömmin nukkumaan ilman Peetua, jiihaa! Toki vain herätäkseni pian ottamaan sen viereen...

Luetuimmat lastenkirjamme

Sinisen keskitien bleue on loistavalla asialla ja järjestää blogien lastenkirjaviikon. Tähän ei voi olla osallistumatta!

Meillä on aina luettu paljon. Vauvakirjasta juuri hetki sitten luin, miten Pihlalle aloitettiin iltasatujen lukeminen 7-kuisena. Sitä ennen oli jo selattu monet kirjat, mutta tuolloin alkoi systemaattinen lukeminen. Ja sen jälkeen ei ole päivääkään jäänyt väliin. Monta kirjaa on mahtunut matkalle ja monet kirjat on jo jääneetkin matkalle, eittämättä 1-vuotias tykkää erilaisista kirjoista kuin 4-vuotias.

Tällä hetkellä nämä on pop.

Pitkät satukirjat. Tällä hetkellä Pihlan kummitädiltänsä saama Peppi Pitkätossu, aiemmin on luettu Katto Kassista ja Eemelin metkuja. Ihan mahtavaa, kun Pihla jaksaa kuunnella jo pitkiä pätkiä kirjaa ja ennenkaikkea on kiinnostunut tällaisista jatkotarinoistakin. Pekka Töpöhännän seikkailut odottaa hyllyssä sitä hetkeä, kun minustakin on taas iltasatujen lukijaksi.

Miina ja Manu-kirjat. Näitä on kertynyt aika pino, kissasisarukset seikkailee jos minkälaisissa tarinoissa. Moni näistä on tullut meille eräänlaisina "valmennuskirjoina" tai "oppaina" silloin, kun jotain uutta on luvassa. On päiväkotitarina, pyöräilemään opettelua ja sirkuskoulua, asioita, joita Pihlakin on kokenut  ja niiden avulla on hyvin pystynyt valmistautumaan asiaan.

Prinsessakirjat. Mikä tahansa kirja, jossa on Tuhkimo, Ariel, Lumikki tai Ruusunen. Itse en niinkään näiden kirjojen fani ole, koska tarinasisältö on näissä usein varsin köyhää. Mutta koska lapsi tykkää, niin mikäs minä olen kieltämään. Onneksi kirjastosta löytyy näiltä paljon, tällaisia lyhyen kiinnostuksen kirjoja en viitsi omaksi hankkia.

Tällainen minä olen, tai luukirja, niinkuin Pihla sitä kutsuu. Tämä kirpputorilöytö on Pihlan ehdottomia suosikkeja. Varsin perusteellinen ja laaja kirja, jossa kerrotaan hyvinkin tarkkaan ihmisen kehityksestä ja kehosta. Vaatii lukijalta nopeaa reagointia, koska ihan kaikkea ei viitsi 4-vuotiaalle vielä ääneen lukea ja opettaa vaikka se kuinka tiedonjanoinen olisikin.

Pihlan omat valinnat; Mainio Manu ja Barbababan sokkelot. Kuvatessani näitä kirjoja Pihla valkkasi  vielä kaksi suosikkiaan ja halusi ne kuvattavan. Hassu tyttö, koska näitä kirjoja meillä ei kyllä montaa kertaa olla luettu. Kuvaa hyvin Pihlan suhdetta kirjoihin, yksi ei ole ylitse muiden. On kausia, kun jotain kirjaa täytyy lukea melkein joka ilta, mutta useimmiten kirja kuin kirja käy.

Peetu-parka on jäänyt tässä(kin?) siskoansa huonompaan asemaan, eikä toiselle vielä lueta iltasatuja. Nukkumaanmenoaika on molemmilla sama, joten siskonkaan satuhetkiin ei Peetu pääse matkaan, kun toistaiseksi uni tulee nopeasti ja rinnalla. Pitäisi aktivoitua, siksipä vauvakirjat on kaivettu jemmoista ja niiden lukemista opetellaan taas puolin ja toisin.

Onneksi sisko opettaa veljeä tavoille.

Takaisin todellisuuteen

Viikonloppu matka upeaan Amsterdamiin on todellakin taaksejäänyttä ja vain kaunis muisto sillä hetkellä, kun ruokapöydässä näky on tämä.

Pelataan!

Oon itse aikamoinen lautapelifriikki. Rakastan pelejä ja niitä löytyy iso kaapillinen.  Ja olen saanut muun perheen innostumaan myös! Viime vuosien vakkarijoululahjaksi miehelle on ollut erilaiset pelit, pääasiassa vuoden peli-palkinnon voittaneita, niin saa varmasti laatua. Pihlakin on aina ollut innokas pelaaja ja viimein taidotkin alkavat riittää vähän monimutkaisimpiin peleihin.

Uusimpana villityksenä on Disney-tietopeli, jossa Pihla pärjää käsittämättömän hyvin lasten kysymyksissä. Taitaa tietokilpailutaidot olla perinyt isältään. Mä niin jään jalkoihin.

Tätä Pihlan innostusta täytyy ruokkia, jotta saan Pihlasta pelikumppanin jatkossakin.

Pihlan syntymäpäivät lähestyy ja olisikin kiva, jos tyttö saisi lahjaksi jonkun pelin. Mutta mikähän olisi kiva? Mitä teidän 4-vuotiaat tai muut lapset pelailee?

Kuin 3,5-vuotias

Kaiken tämän tahtomisen, uhmaamisen, vauhdikkaan elämän ja jatkuvalta tuntuvan kieltämisen keskellä pysähdyin miettimään. Mitä jos sanoisikin kyllä? Jos ei kieltäisi, jos ei rajoittaisi? Millaista elämää sitä aikuisena viettäisikään?

Jostainhan minäkin olen tapani saanut, minutkin on kasvatettu ja koulittu järjelliseksi ihmiseksi, toimintavat juurrutettu tiukkaan.

Mutta entäpä jos olisikin vähemmän aikuinen, vähemmän tylsäkin ehkä. Jos olisi ihan vähän niinkuin 3,5-vuotias.

Söisin aamupalaksi herkkuja, ehkä jäätelöä. Tai jos söisin oikeaa ruokaa, sitäkin vain ihan vähän. Ja puurossa paljon voita. Ja aina ruoka-aikaan söisin ensin jälkkärin, sitten ruokaa vain sen verran kun tekee mieli. Sormilla. Xylitol-purkan söisin jokaisen ruoan jälkeen. Mutta käyttäisin sitä myös muovailuvahana.

Pakkaisin vähintään kerran päivässä leluja ja vaatteita matkalaukkuun, kuljettaisin rappuset kolisten alakertaan ja leikkisin matkalla olemista olohuoneessa.

Pukisin päälleni mitä erikoisimpia yhdistelmiä, mutta en taatusti pipoa, lakkia, kaulahuivia, tumppuja. Tuskinpa edes takkia. Kulkisin aina ballerinoissa. Paitsi puistossa, missä olisin paljain jaloin. Enkä varmasti pesisi jalkoja sisälle tullessa.

En muuten pesisi mitään. Ainakaan käsiä. Suihkussa ja kylvyssä kävisin, mutta leikkisin siellä vaan. Maalattuani ensin koko kroppani vesiväreillä ennen sitä. Joka kerta. Hiuksia en pesisi.

Puhuisin jatkuvasti, laulesin ja lallattelisin, enkä vastaisi kun kysytään. Vasta toisen kerran kysyttäessä.

En aina jaksaisi puhua, kiljuisin mieluummin.

Piirtelisin paljon. Puu- ja vahaväreillä paperille ja värityskirjoihin, kuulakärkikynällä käsiini ja jalkoihini.

Leikkaisin saksilla vähintään kymmenen kertaa päivässä. Pääasiassa paperia ihan pieneksi silpuksi. Ja välillä housuja ja muovipusseja.

Olisi tietenkin myös äärimmäisen suloinen, hauska, nokkela ja rakastettava. Täynnä virtaa ja elämää, niinkuin yksi aika mainio tuntemani 3,5-vuotias.

Voisi se elämä olla aika hauskaa näinkin.

Blingiä päivään

Pimeään syksyyn ja perusarkeen tarvitaan piristystä. Minä tarvitsen piristystä. Ja intoa näyttää edes vähän ihmiseltä. Pihlan vauva-aikana innostuin amerikkalaisen bloggaajan What I wore wednesday-haasteesta, missä haastoin itseni pukeutumaan säädyllisesti päivästä toiseen. Omia WIWW-kuvia onkin hauska katsella, vähintään siksi, että tarvitsen kipeästi ideoita miten yhdistää säädyllinen ulkonäkö ja imetys.

Vaatteet on kuitenkin edellisen imetyksen ja kotiäitiyden heiniä, nyt kuljen mielelläni äitiunivormussani, eli legginseissä ja jossakin tunikassa tai muissa yhtä rennoissa vaatteissa. Sen sijaan tämä kehno pukeutuminen kaipaa hieman blingiä!

Siispä haastan itseni yhdistämään tylsiin vaatteisiin koruja ja siten piristän itseäni. Ja ilahduta muita ympärilläni näyttämällä siltä, että edes vähän kiinnostaa miltä näytän :)

Koruja mulle on vuosien aikana kertynyt hurjat määrät. Tykkään kovasti niitä ostella, mutta käyttö on jäänyt vähemmälle. Eniten syytän työtäni, missä kuljen massan joukossa sinisiin verhoutuneena, eikä korujakaan saa käyttää. Ei edes kihla-ja vihkisormuksia, joita edelleenkin unohdan välillä käyttää.

Kaikkein innokkaimmin käytin koruja opiskeluaikoina, jolloin haastoin itseni tämänkaltaiseen koitokseen, silloin tavoitteena oli käyttää koulussa joka päivä eri korua. Ja uskokaa tai älkää, koruja riitti ja jäi käyttämättäkin. Varastoa siis tähänkin haasteeseen on...

Päivittäisellä tasolla korut löytyy Instagramista, #BlingiäPäivään.

Ja sunnuntaisin kokoan viikon korut yhden otsikon alle.

Jes. Tästä olen innoissani, piristysruisketta ja kimallusta. Ehkä joku muukin kokeilee?

Sisko ja sen veli

Joko uskaltaa huokaista, että tulipa murehdittuanturhaan toisen lapsen syntymää? Sen verran mukavasti on tämä reilu kaksiviikkoinen mennyt, että kovasti tekisi mieli. Ennakkoajatukset mustasukkaisesta siskosta, joka hermostuu, kun a) äiti on koko ajan vauvan kanssa b) vauva ei tee mitään ja on tylsä tai

c) kukaan ei ehdi leikkiä, ovat toistaiseksi osoittautuneet vääriksi.

Pihla on vastaanottanut pikkuveljen enemmän kuin hyvin. Suukkoja, haleja, silityksiä ja ihailevia katseita jaetaan meillä tiheästi. Pikkuveli on kuulemma ihana, suloinen ja kiva. Suurimman osan ajasta Pihla kuitenkin antaa vauvan olla. Pienin saa nukkua rauhassa ilman tökkiviä sormia. Eikä vauvan syömiset juurikaan kiinnosta, Pihla keksii tekemistä siksi aikaa. Meille liki 3,5 vuoden ikäero on osoittautunut mainioksi asiaksi, Pihla on jo oikeasti aika ISOsisko.

Vähän kuitenkin harmittaa se, että pikkuveli ei olekaan ihan niin taitava ja osaava kun Pihla haluaisi. Ei voi keinua puistossa edes vauvakeinussa, ei voi puhallella saippuakuplia, ei voi leikkiä tai pelata. Ja miksi sen pitää syödä niin usein ja nukkua niin paljon? Taisi 3-vuotias odottaa itsensäkaltaista kaveria heti samantien.

Onneksi vauvat on kuitenkin Pihlan mielestä sellaisenaankin kivoja. Vaippojen vaihtaminen on äärimmäisen hienoa ja vauvan edesottamuksia on kiva seurata. Itse odotan innolla sitä kun pikkuveli alkaa ymmärtää enemmän maailmasta ympärillään ja alkaa ottaa kontaktia. Luulisi Pihlan touhujen ja juttujen viihdyttävän pienintä hetken jos toisen.

Kovin somaa siis, eikö? 

Mutta kas, todellisuus voi olla jo kulman takana, kun isyysloman ensimmäinen osa on nyt ohi ja kolmenkeskinen aika lisääntyy. Maanantaina ei ole toista viihdyttämässä isompaa kun pienellä on tissimaratoni kesken.

Vähän jännittää ja virittelen uudestaan niitä ennakkoajatuksia. Miten jaksan aamulla herätä? Kuka antaa Pihlalle ruoan, kun vauva tietenkin syö samaan aikaan kun me? Missä välissä me ulkoillaan? Miten tehdään samaan aikaan jotain muuta, kun imettää?

Toivottavasti muutaman viikon päästä voin kirjoittaa yhtä ylistävän kirjoituksen kolmenkeskisen arjen ihanuudesta. Ja onneksi on kerho. Ja multitasking-taidotkin varmasti kehittyy. Ja vauvakin taitaa koko ajan kasvaa ja kehittyä.

Ja onhan mulla Pihla, joka on mahtava tyttö, maailman paras ja reippain isosisko.

Hei mää oon niin somelainen

Koska pitkäjänteinen ja pitkänpuoleisten blogitekstien kirjoittaminen on selvästi mulle haasteellista tällä hetkellä, on syytä turvautua nopean toiminnan joukkoihin. Missä vaan, milloin vaan mentaliteetti tuntuu istuvan parhaiten tämän hetkiseen elämään ja tarvikkeet kulkee takataskussa helposti mukana.

Siispä twitter-tilini on puhallettu uuteen henkeen, yritän tallettaa sinne pieniä ajatuksia näistä kutkuttavista hetkistä ajalta "ennen kun kaikki muuttui".

Twitterin lisäksi valtasin Instagramin, tai toin sen enemmänkin julkiseksi, salaa olen sitä jo harjoitellut.

Sieltä voit seurata kuvin missä tämä kööri menee pitkin kesää. Siis todennäköisesti eniten kuvia omalta takapihalta...

Hyppää siis matkaan näissäkin instansseissa.

Vaikka kyllä täälläkin näkyy ja kuuluu, sillä pihahommat on tehty ja pienen pieniä värikkäitä tuloksia on nähtävissä!