Ai sä olet kotona?

Ai sä olet vieläkin kotona? Taidat sitten viihtyä? Kysymykset joihin oon saanu parin viimeisen kuukauden aikana vastata lukemattomia kertoja. Joo olen. Ja olen vuoden vielä. Ja viihdyn oikein hyvin, en voisi kuvitella tekeväni toisin.

Tuntuu, että nyt, kun kotiäitiyteni siirtyi kolmannelle vuodelle, on se jotenkin epätavallista. Harvinaista ehkä joo, mutta ei liene perin kummallista. Silti noihin ja moniin muihin kysymyksiin joudun vastaamaan selvästi enemmän nyt, kuin mitä esimerkiksi viime keväänä.

Missä Pihla on hoidossa? Se, että kotihoidossa on 5,5-vuotias esikoinenkin on ehkä vielä ihmeellisempää monelle. Pihlan viikkoon mahtuu 2 kerhoaamupäivää, muuten tyttö on "ihan vaan kotihoidossa". Omien sanojensa mukaan näin on parasta, koska ei päiväkotiin jaksaisi kuulemma joka päivä mennä. Shokkihoitoa onkin luvassa ensi syksynä, kun leppoisa kotihoito vaihtuu eskariin ja viiteen päivään viikossa...

Mitenkäs töihin paluu sitten? Sullako ei oo paikkaa mihin palata? Yllättävän moni ajattelee, että oon kotona siksi, ettei ole työtä mihin palata. Alani pätkätyöläisyys ei ole toki kenellekään salaisuus ja lopputili piti ottaa siitäkin määräaikaisuudesta, josta aikanaan äitiyslomalle jäin. Mutta viimein pätkät kasvoivat yhteen ja mua odottaa ihan oikea työ. Ihkaoikea vakipaikka. Eläketoimi. Että joo, on töitä mihin palata.

Aiotko tehdä tästä uran? Kolmas lapsi perään? Se kuuluisa kolmas lapsi. Moni on veikannut, että kyllä meille vielä yksi lapsi tulee. Ja sitten jatkan tätä kotiäiteilyä vielä toiset kolme vuotta. Mutta ei sentään. Joku roti. Vaikka en olekaan uraohjus ja työelämä saa odottaa, saa tämä kotiäitiyskin pian jäädä. Rajansa kaikella.

Teillä on varmaan sikana rahaa? Kuinka voit elää miehesi rahoilla? Onko sulla omaa rahaa ollenkaan? Rahahan se on mikä monella ratkaisee. On meidänkin sitä pitänyt miettiä. Me tullaan kuitenkin toimeen yhden täysipäiväisen palkalla ja toisen satunnaisilla keikkarahoilla. Joten mahdollisuus kotihoitoon on. Elämää voi sit rukata sen mukaan tarvittaessa. Ja mitä "toisen rahoihin" tulee, ei meillä koskaa ole ollut sellaista ajatusta. Köyhistä opiskelijoista kun on lähdetty pariskuntana liikkeelle, niin taloutta on kasvatettu rinta rinnan. Yhteinen yrityshän tämä perhe on. Ja on mulla omaa rahaakin. Ainakin rahaa jota käyttää.

Miksi sä olet kotona vielä? Etkö halua lapsia päiväkotiin? Onko sulla joku ideologia tässä taustalla? Tuomitsetko sit muut, jotka ei hoida kotona?

Syitä kotiäitiyteen tuntuu jotkut ihmiset oikein hakevan. Että pitäisi olla joku kantava aate, jota noudattaa. Itsehän olen niin suuri sekoitus eri aatteita kestovaippailevana, valmisruokia syöttävänä, perhepedissä nukkuvana telkkarimutsina, että mitään aatetta ei tämän taustalle löydy.  Ja mulle on aivan sama, missä muut lapsensa hoitaa. Me teemme näin, koska tämä sopii meille. Olen kotona, koska haluan. Ja pidän siitä, ainakin suurimman osan ajasta.

Ihan oikeesti?!

Sellainen sähköposti kolahti luukusta. Asialla amerikkalainen The Bump-sivusto.

Ai miten niin vanhempilähtöistä toimintaa? Ai miten niin hiukan monimutkaistetaan tätä touhua? Ai miten niin epävarmuuden lisäystä?

Huh. Pakkohan se oli auki klikata, mutta en lukenut. En suostu. Tässä asiassa uskallan luottaa itseeni ja siihen, että kyllä lapseni mua rakastaa. Jos haluatte, täältä voitte sen lukea.

Unista kauhua

Lapsilla on tällä hetkellä yksi yhteinen piirre: unissa kiljuminen.

Peetulla unikiljaisu rajoittuu yhteen kimakkaan ja hyytävään huutoon, noin tunti nukahtamisen jälkeen. Kiljahduksen jälkeen poikanen jatkaa tyytyväisenä unia, joten mikälie minikauhukohtaus tuo on. 

Pihlalla sen sijaan on ihan kunnon kauhukohtauksia. Ja se jos mikä on raastavaa ja ahdistavaakin. Viikoittain useampana yönä, pari tuntia nukkumaan menon jälkeen, yläkerrasta kantautuu kamalaa kiljuntaa ja voihkintaa. Täysin uninen tyttö istuu sängyllä ja puhuu ihan höpöjä, itkee, kiljuu ja on selvästi hädissään. Tiedän, että kyseessä on unitila ja lapsella ei ole oikeasti hätää, mutta kamalan avuton olo tulee, kun toinen kiljuu hädissään eikä mikään auta.

Oon tankannut tietoa kauhukohtauksista, eikä kaikista ole ihan järin paljon ollut apua. Vai mitä sanotte  tästä:  Kauhukohtausten toistuessa on tärkeää tehdä makuuhuoneesta turvallinen eli esimerkiksi kannattaa sulkea ovet ja ikkunat sekä poistaa teräväkulmaiset huonekalut. Pitäisikö mun pelätä, että se alkaa ikkunoista kapuamaan ulos?!

Enkä ihan tähänkään alkaisi: Jos lapsella esiintyy kohtauksia usein ja samaan aikaan, kohtausten ajankohdasta kannattaa pitää kirjaa ja herättää lapsi noin 15 minuuttia ennen kohtauksen tavallista ajankohtaa ja nukuttaa sen jälkeen uudelleen. Vai pitäisikö?

Onko jonkun lapsilla tällaista "ongelmaa"? Onko vinkkejä?

Aika tässä kuitenkin taitaa olla se paras lääke, iän myötä näiden pitäisi hävitä. Ellei sitten ole erityisen iso ongelma, jolloin harkitaan jopa lääkitystä(!!?). Huoh, googlettaminen pitäisi kieltää multa.

Kuvituksena vielä kauhuttomia unia hakevat ja haukottelevat Peetu ja Pihla, kumpainenkin muutaman päivän ikäisenä.

Ne pienet asiat

Äitiys on opettanut mulle jotain todella mahtavaa: pienistä asioista nauttiminen.

Ne pienet, vaatimattomatkin onnen hetket, kun hymyilyttää ja sykähdyttää sisällä. Kun kaikki on hetken tässä.

Kun...

... touhun keskellä katson Peetua, joka hymyilee leveintä hymyään ja on selvästi jo tovin hymyillyt selän takana.

... Pihla aamulla huutaa "onko yö vai aamu? Saanko tulla katsomaan Peetua?" ja kipittää viereemme.

... seuraan lasten keskinäistä kanssakäymistä. Se hymy ja ilo, joka pikkuveljestä huokuu siskon läheisyydessä pakahduttaa. Lähes yhtä paljon kuin isosiskon suuri rakkaus ja rakkauden osoitukset pikkuveljelle.

... saan käydä rauhassa suihkussa ja sen päälle kaikessa rauhassa rasvata, harjata, pukea ja puuhata.

... yksi on yöelämässä, toinen yökylässä sekä kolmas yöunilla ja hiljainen talo on vain mun.

... aamun touhut on touhuttu, Peetu on mennyt unille ja astutaan Pihlan kanssa ulos, raitis ilma tuntuu niin mahtavalta.

... kerhosta haettaessa Pihla minut nähdessään huutaa joka kerta "ÄITI!" yhtä iloisella äänellä, ihan kuin ei oltaisi nähty päiviin.

... kun illalla saa käpertyä sohvan nurkkaan ja herkutella, oli se sitten hyvä ohjelma, karkkia, sipsiä tai lankakerä. Tai vaikka kaikki.

... Peetu unisena ähisee ja vääntää, painatuu kylkeä vasten ja puoliunessa syö ahnaasti ja lujaa tuhisten, nukahtaen yhtä nopeasti kun heräsi, poski rintaa vasten.

... Pihlan huoneesta kuuluu iloinen leikin ääni, omatoimisen leikin ääni.

... saan varastaa pienen hetken askarteluhuoneen uumenissa ihan yksin.

... toisaalta yhteiset askarteluhetket Pihlan kanssa, toisen taitojen kasvamisen seuraaminen.

Tartu hetkeen sanovat. Yritän parhaani mukaan pitää kiinni näistä pienistä hetkistä, silloinkin kun tuntuu, että kurjuus on iso hetki.

Kuvituksena yksi pieni hetki,  kun Pihla halusi Peetun syliin ja kerrankin oli kamera valmiina. Tämä hetki sai onnelliseksi meidät kaikki.

Nuku, nuku, nurmilintu....

.... stressaa, stressaa västäräkki?

Miksei se nuku?  Miksi se nukkuu?   Koskahan se nukkuu?   Herääköhän se nyt?

Ehdinkö sillä välin kun se nukkuu?  Miksei se herää?   Nyt se nukkuu, mitä se tekee sit yöllä?  Oho, mites se nyt noin hyvin nukkui?

En muistanutkaan, miten paljon stressiä voi pienen ihmisen uni saada aikaan. En taida koskaan olla tyytyväinen.

Viimeiset viikot ongelma on pääasiassa ollut nukkumattomuus. Miten ihmeessä alle kolmekuinen selviää päivästä muutamilla enintään 45 minuutin tirsoilla? Miten vain rinnalle tyytyväisenä nukahtavan saisi nukkumaan muualla?

Sitten tuli päivä, kun toinen nukkui kahdet yli kahden tunnin päiväunet. Ei voi olla totta, nyt se ei sitten nuku yöllä. 

Neuvolassa kysytään miten vauva nukkuu ja syö. En tiedä. En laske syömismääriä ja yritän niin kovasti olla miettimättä sitä nukkumista. Yöelosta en osaa oikeasti sanoa mitään faktoja, en edes aamulla herätessä osaa kertoa montako kertaa poika söi. Pitäisi varmaan virittää videointi yöksi, jos tarkkaa tietoa haluaisi.

Tietämättömyys onkin ehkä paras lääke tähän ongelmaan. Tai ainakin tietämättömän ja välinpitämättömän leikkiminen. Kun ei liika mieti mitä juuri nyt tapahtuu, ei voi liikaa murehtia tulevaa.

Oon yrittänyt omaksua zen-hengen, olla ajattelematta liikaa mitään. Kyllähän lapsi nukkuu sillon kun nukuttaa.

Peetulla taitaa olla unessa viikkobudjetti, sillä pitkässä juoksussa se varmasti nukkuu tarpeeksi. Kai. Ehkei. En tiedä.

Oonkin huomannut että uni ja unettomuus on myös se ehkä tärkein vertaistuen kohde ja tarve. Sitä kierosti iloitsee muidenkin nukkumattomuudesta, onpa ainakin joku joka todella ymmärtää. 

Nukutaanhan teilläkin välillä huonosti, nukutaanhan?!

Kuin 3,5-vuotias

Kaiken tämän tahtomisen, uhmaamisen, vauhdikkaan elämän ja jatkuvalta tuntuvan kieltämisen keskellä pysähdyin miettimään. Mitä jos sanoisikin kyllä? Jos ei kieltäisi, jos ei rajoittaisi? Millaista elämää sitä aikuisena viettäisikään?

Jostainhan minäkin olen tapani saanut, minutkin on kasvatettu ja koulittu järjelliseksi ihmiseksi, toimintavat juurrutettu tiukkaan.

Mutta entäpä jos olisikin vähemmän aikuinen, vähemmän tylsäkin ehkä. Jos olisi ihan vähän niinkuin 3,5-vuotias.

Söisin aamupalaksi herkkuja, ehkä jäätelöä. Tai jos söisin oikeaa ruokaa, sitäkin vain ihan vähän. Ja puurossa paljon voita. Ja aina ruoka-aikaan söisin ensin jälkkärin, sitten ruokaa vain sen verran kun tekee mieli. Sormilla. Xylitol-purkan söisin jokaisen ruoan jälkeen. Mutta käyttäisin sitä myös muovailuvahana.

Pakkaisin vähintään kerran päivässä leluja ja vaatteita matkalaukkuun, kuljettaisin rappuset kolisten alakertaan ja leikkisin matkalla olemista olohuoneessa.

Pukisin päälleni mitä erikoisimpia yhdistelmiä, mutta en taatusti pipoa, lakkia, kaulahuivia, tumppuja. Tuskinpa edes takkia. Kulkisin aina ballerinoissa. Paitsi puistossa, missä olisin paljain jaloin. Enkä varmasti pesisi jalkoja sisälle tullessa.

En muuten pesisi mitään. Ainakaan käsiä. Suihkussa ja kylvyssä kävisin, mutta leikkisin siellä vaan. Maalattuani ensin koko kroppani vesiväreillä ennen sitä. Joka kerta. Hiuksia en pesisi.

Puhuisin jatkuvasti, laulesin ja lallattelisin, enkä vastaisi kun kysytään. Vasta toisen kerran kysyttäessä.

En aina jaksaisi puhua, kiljuisin mieluummin.

Piirtelisin paljon. Puu- ja vahaväreillä paperille ja värityskirjoihin, kuulakärkikynällä käsiini ja jalkoihini.

Leikkaisin saksilla vähintään kymmenen kertaa päivässä. Pääasiassa paperia ihan pieneksi silpuksi. Ja välillä housuja ja muovipusseja.

Olisi tietenkin myös äärimmäisen suloinen, hauska, nokkela ja rakastettava. Täynnä virtaa ja elämää, niinkuin yksi aika mainio tuntemani 3,5-vuotias.

Voisi se elämä olla aika hauskaa näinkin.

Miksi?

Koska juuri tänään voisin päästää suusta monta valittua sanaa tästä "valinnastani". 

Koska tänään vauva on taas nukkunut korkeintaan 45 minuuttia putkeen ja kitissyt lopun ajasta. 

Koska tänään isosisko sai hillittömän raivokohtauksen, kun pyysin siivoamaan paperisilpun lattialta.

Koska tänään mua ottaa niin päähän, että pitikin pakko tämä elämä valita.

Kiitos HS ja Katja Lahti siitä, että kerrot maailmalle ja näsäviisaille, että en mä huomenna enää kadu valintaani. En ehkä enää illallakaan.

Joskus vaan tarvitsee saada paha ulos. (Ja äiti ulos. Lähden illaksi äidin hoiviin käsityöpussukkani kanssa. Äiti hoitakoon vauvan, minä herkuttelen ja kässyilen. Huominen on varmasti paljon parempi.)

Palvelussamme on juuri nyt ruuhkaa...

...pahoittelemme. Jääkää odottamaan.

Odota rakas pieni hetki, äiti tulee kohta.

En edes viitsi laskea kuinka monta kertaa tuo lause on kaikunut meillä viimeisten viikkojen aikana. Tyhjille korville yhä enemmän, sillä turhautuuhan tohon jankutukseen itsekin. Mutta sitä se on, joku odottaa. Jonkun hätä tarvitsee priorisoida. Joku pärjää hetken ilman äidin apua.

Tavoittelemanne henkilö puhuu toisen kanssa, odottakaa.

Nämä jakautumishaasteet on uusi haaste meidän elämässä. Tai siis mun, ma-pe 7.30-16.30 välille ajoitettuna, iltapäiväpainotteisesti. Mitä isommaksi poikanen kasvaa, sitä enemmän sekin "vaatii". Ihan vastasyntynyttähän ihan oikeasti vaan imetetään. Mutta hiljalleen vauvakin kaipaa muutakin tekemistä kun syöminen. Ainakin tämä meidän tyyppi. Nukuttuaan koko aamupäivän ja joskus pätkän iltapäivääkin kaipaa pienempikin ihmiskontaktia, ennenkaikkea syliä. Tietenkin tämä ajoittuu juuri siihen hetkeen kun Pihla on täynnä energiaa ja tekemistä vailla. Pistää välillä huokaisemaan. Ja vilkaisemaan kelloa valitettavan monta kertaa, kun puoli viisi ja miehen kotiintulo tulee niiiin hitaasti.

Olkaa hyvä, odottakaa.

Miten päättää kumpi odottaa? Kumman tarve on akuutimpi? Varmasti pikkuveli joutuu huutamaan ruokansa perään enemmän kun ainokaiset lapset. Varmasti Pihla joutuu leikkimään enemmän yksin. Ja takuuvarmasti joku hermostuu enemmän kun ehkä olisi tarpeen. Parhaani teen, että se en olisi minä.

Var god och vänta.

Eniten tulilinjalle joutuu kuitenkin laadukas ajanvietto lasten kanssa. Tarpeisiin vastaaminen on tietenkin ensisijaista ja tärkeää kasvatuksessa, mutta pitäähän sitä lasten kanssa muutakin tehdä. Työkaverini kertoi hyvin omista ajatuksistaan tässä asiassa, jotka täysin jaan: Molemmat osapuolet vuorollaan "riistää" toisen laatuaikaa. Kun haluaisin nössötellä ja tössötellä vauvan kanssa, kaipaa Pihla huomiota/juotavaa/pyyhkijää/ lukijaa/leikittäjää. Ja kun taas haluaisin keskittyä Pihlan kanssa touhuamiseen kuuluu kimakka kutsuhuuto, johon on syytä vastata heti, jos mielii korviaan suojella. Turhautuuhan siinä yksi jos toinenkin.

Please wait.

Taidetaan olla kahden lapsen äitiyden ytimessä tämän ongelman kanssa. Ja taidan olla ihan alkutaipaleella tässä asiassa. Poikanen on kuitenkin vasta (jo!!) 7 viikkoa. Mitä tapahtuu sitten kun toinenkin liikkuu? Toinenkin haluaa leikittäjää? Ja tietty ihan eri leikkejä kun isosisko.

Odota.

Minkäs teet kun käsiä on vain kaksi. Onneksi on kuitenkin korvat ja suu erikseen. Voi kuunnella tai ainakin yrittää toisen touhuja ja juttuja ja samalla jutella toiselle ja rauhoitella. Ja jalat jotka ehtivät salamana paikasta A paikkaan B (koskahan mä kompuroin tai kaadun ensimmäisen kerran portaissa?).

Ja onneksi kello on joka päivä tullut puoli viisi.

Ja onneksi poikanen tarjoaa päivän paistetta ja palkintoja saamastaan huomiosta:  kuvissa niitä ensimmäisiä pieniä hymyjä.

Yksi

Yksi kuukausi elämää meidän pienellä takana. Tässä kohtaa ei voi muuta kun todeta jokaisen lapsiperheen klassikkolause: miten aika menee niin nopeasti.

Ihan vasta mun syliin annettiin ruttuinen ja kovin kimakasti kiljuva vauva. Ihan vasta me tutustuttiin. Sisarukset näkivät ensimmäisen kerran. Pieni sai ensimmäistä kertaa omat vaatteet päälle ja matkusti kotiin. Poikanen tapasi kaikki tärkeät ensimmäistä kertaa. Kylpi ensimmäisen kerran. Löysi suosikkiasentonsa vatsan päältä. Tuhisi niin pienenä, silmät hädin tuskin aukesivat.

Ihan vasta.

Paljon on mahtunut yhteen kuukauteen. Vastasyntynyt on muuttunut vauvaksi, toinen isosiskoksi ja me yhä enemmän perheeksi. Jos ensimmäinen lapsi mullistaa pariskunnan elämän, tuo toinen mun mielestä siihen enemmän selkeyttä (kaiken sen kaaoksen mukana). Kun lapsia on kaksi, riittää hommaa tasaisesti molemmille meille ja vastuu jakautuu enemmän. Eikä tarvitse harmitella kun toinen saa tehdä omia juttuja toisen touhutessa lapsen kanssa, kun nyt molemmilla on hommaa ;)

Tämän pienen myötä perhe-elämä tuntuu hyvältä, luonnolliselta ja ihanan tavalliselta. Muistaisinpa tämän tunteen aina.

Muistutan itseäni tänään ja kaikkina tulevina päivinä nuuhkimaan vauvan tuoksua, nauttimaan pienen pehmeästä ihosta ja tuhisevasta touhusta. Kohta sekin on jo iso...

Toit mulle kuumeen

Mää en oo koskaan tunnustautunut kovaksi vauvakuumeilijaksi.

Toki molemmat raskaudet ovat olleet varsin toivottuja ja ensimmäistä pienokaista odotettiin kuin kuuta nousevaa jännityksen sekaisin tuntein.

Mutta nyt ollaan ihan uusissa sfääreissä. Mulla on vauvakuume.

Nyt kun laskettuaika on vain parin viikon päässä nousee kuume päivä päivältä. En yhtään ihmettele suomalaista sanavalintaa odotus raskaudelle. Koska sitä tämä on, yhtä odottamista. Onneksi kaikkien hehkuttama toisen raskauden nopea ja huomaamaton eteneminen on totta, eihän tällaista odottamista jaksaisi kovin intensiivisesti.

Mistähän moinen mahtaa johtua?

Inhorealisti-minäni ajattelee, että miksi haaveilen ajasta, jolloin kaikki menee ihan uusiksi. Kun omat tarpeet jää väistämättä taka-alalle ja pienen ihmisen touhuissa kuluu tovi jos toinen. Maito tursuaa läpi paitojen, kroppa kiittää 9 kuukauden kantourakasta ja synnytyksen autuudesta, 3-vuotias kiljuu vieressä ja stressi kasvaa.

Ruusunpunaisin lasein katsottuna näen kuitenkin jotain ihan muuta. Ihana tuhiseva vauva, joka ahnaasti tarttuu rintaan ja helpottaa salamana äidinkin oloa. Isosisko silittelee ja suukottelee suloisena vauvan päätä ja elämä on tasapainoista.

Ja onhan se ihanaa. Saadaan viimein nähdä millainen möllykkä meidän uusi tulokas on. Päästään tutustumaan ihan uuteen persoonaan ja kokemaan jotain, mitä aiemmin ei olla koettu.

Oikeastikin on varmasti niitä hetkiä kun kaikki sujuu hyvin, vauva on tyytyväinen ja isosisko on kiltti ja yhteistyöhaluinen. Siihen yritän keskittää ajatukseni.

Ruusunpunaisuuteen  ja oikeasti ihaniin osuuksiin voi onneksi upota valokuvien avulla. Läpi raskauden oon kahlannut intohimoisesti läpi valokuvia Pihlasta. Ja niitähän riittää, helposti jotain 1000+ kuvaa taitaa olla tytöstä. Vauvakuvia on vaan niin ihana katsella. Yksi kuva kerrallaan on mahtavaa palata niihin ainutlaatuisiin fiiliksiin. Ja pikakelauksella on hauska seurata pienen ihmisen kasvua. Miten monta virstanpylvästä siihen mahtuukaan.

Tuskin maltan odottaa, että päästään kokemaan ne virstanpylväät toisen kerran uuden tulokkaan kanssa. Ja valokuvaamaan.

Kuvituksena Pihla 0-1,5veenä. Ihanana vauvana.

Minäkö hippi?!

Tämä tulee yhtä suurena yllätyksenä niin itselle kuin ihmisille ympärillänikin. Minussakin asuu ilmeisesti "hippi".

En panosta erityisesti luomuun, kauppa-asiat hoidetaan Prismassa Ruohonjuuren sijaan, pukeudun ketjuliikkeiden vaatteisiin ja laitan rahaa asioihin, joita ilmankin voisi olla. Mutta se en olekaan minä se hippi, vaan se äiti minussa on.

Yle uutisoi 9.4. kasvatuksen ääri-ilmiöistä ja erityisesti kiintymysvanhemmuudesta. Kuuntelin radio-ohjelmaa, jossa toinen toimittajista luetteli kiintymysvanhemmuuden kulmakiviä. Oli pitkään imetys, kantoliinailu, sormiruokailu ja perhepeti. "Siis sellaista hippivanhemmuutta" totesi toinen toimittaja.

Sitäkö se on? Olenko sittenkin hippi, enkä mukaavuden haluinen ja jopa laiska äiti?

Täysimetin Pihlaa puoli vuotta ja kokonaisuudessaan vähän yli vuoden. Toki syynä imettämiseen ja sen onnistumisen toivomiseen oli se, että ajattelen rintamaidon olevan parasta ravintoa vauvalle. Mutta ihan vähän laiskuuskin oli tässä mukana: en todellakaan olisi yöllä jaksanut nousta pulloja lämmittämään ja kodin ulkopuolella oli äärimmäisen näppärää vain ottaa vauva tissille.

Juuri imetyksen ja nukkumishalujeni vuoksi meillä oltiin myös liki vuosi "perhepetiläisiä". Yöllä oli niin helppoa vain raottaa silmiä kun tyttö tuhisi vieressä, lykätä tissi suuhun ja torkkua siinä samalla kun Pihla söi. Ja pian jo kuorsattiin vierekkäin. Tästä ihanuudesta on kiittäminen siinä, että tummat silmänaluset eivät vauva-aikana olleet vakiovarustusta. Sen sijaan myöhemmin sain niistä minäkin osani kun yöheräilyt jatkuivat. Oliskohan siis pitänyt jatkaa perhepeteilyä?!

Kestovaippailu taitaa olla se selkeimmin hipein toimintani Pihlan vauva-aikana. Siinä perusteena oli puhtaasti ekologisuus, koska helpommalla kestojen kanssa ei todellakaan pääse. Sama rumba on edessä syksyllä ja rehellisesti sanottuna sitä en odota ollenkaan. Mutta väheneepä kaatopaikkojen vaippavuoret yhden vauvan verran.

Kantoliina kuului niinikään perusvarusteisiin ja erityisesti ihan vastasyntyneenä sitä käytettiin paljon. Mikäs sen näppärämpää kuin pistää beibi rinnuksille liinalla ja kädet jää vapaaksi. Sai tehdä ihan mitä itse halusi; blogata ja virkata vaikka. Tai sit kävellä ympäri kämppää hytkytellen. Mutta eipä väsyny kädet.

Isompana kantoreppumallisempi yksilö oli loistojuttu, sillä kuljettiin pitkin metsäpolkuja ja risteilylläkin. Rattailla kun nyt ei vaan pääse joka paikkaan.

Kun tuli aika siirtyä kiinteisiin ruokiin hurahdin jossain määrin sormiruokailuun. En niinkään siihen ääripäähän, että lapsi osaa itse valita mitä syö, ei siis "baby led weaning" vaan ihan vaan sitä sormin syömistä. Jälleen laiskuuteni iski; oli paljon kivempi iskeä tytön eteen bataatti ja peruna, porkkana ja banaani paloina, jolloin tyttö tyytyväisenä mussutti niitä samalla kun me syötiin omaa ruokaamme. Oli kivaa syödä koko porukka samaan aikaan ilman lentäviä lusikka-annoksia. Toki meillä soseitakin syötiin, lähinnä ruokailun kehittyessä kun piti saada jo hivenen enemmän ravintoaineita koneistoon. Mutta soseet ei kyllä koskaan maistuneet Pihlalle niin hyvin kuin sormiruoka, raukka koitti niitäkin haalia suuhun sormin.

Tästä jouduttiinkiin "tilille" päiväkodissa, kun Pihla sen 2-vuotiaana aloitti. Siellä kovasti kannustivat lusikalla syömiseen ja kysyivät millä aikataululla aiomme Pihlan opettaa pois sormilla syömisestä. Ei lienee ollut mieluinen vastaus kun totesin, että kyllä se ajallaan oppii. Ja niin onkin oppinut. Nyt 3-vuotiaana uudessa päiväkodissa kaikki ruoka menee suuhun lusikalla ja haarukalla ja veitsenkin käyttöä tyttö harjoittelee isompien lasten esimerkkiä seuraten. Mutta pinaattilätyt menee suuhun edelleen sormin, koska "pinaattilätyt kuuluu äiti syödä omilla käsillä".

Onko ääri-ilmiö, jos haluaa tarjota lapsellensa parasta? Näin mä ainakin olen perustellut tekemiseni.

Ok, ymmärrän, että kaikki ei tee näin ja se, että "kehun" tekeväni niin kuin lapselleni on parasta, ei kuulostaa toisin tekevien korvaan niin hyvältä. Mutta en mä vaadi muita tekemään niin. Sama tieto on olemassa kaikille meille ja jää jokaisen omiin käsiin päättää miten toimii.

Ehkä en siis ole niin ääri-ihminen, kun kykenen jossakin määrin olemaan hiljaa valinnoistani ja annan toisten tehdä mitä lystää.

Enkä ehkä ole se kaikkein äärimmäisen ilmestys, olisinhan voinut imettää kolme vuotta ja nukkua koko tuon ajan perhepedissä...

Ja näiden vastapainoksi olen kyllä toiminut kaikkea muuta kuin kiintymysvanhemman "pitäisi". Olen lähtenyt kotoa ilman lasta, olen epätoivoisesti yrittänyt saada sen oppimaan tuttiin ja pulloon omalla maidolla (onnistumatta, minkä niin aion korjata toisella kierroksella), enkä todellakaan ole jaksanut 24/7 hehkuttaa äitiyden mahtavuutta ja omaa erinomaisuutta. Koska ei se nyt vaan aina niin kivaa ole.

Saa nähdä millainen ääri-ilmiö meille kehittyy kun kaikki heittää häränpyllyä ja syksyllä kotona pyöriikin taapero ja vauva. Meneekö näiden kanssa vielä enemmän yli ja innostun, vai otanko sen toisen ääripään. Elämä näyttää.

21 syytä miksi mua jännittää

Ehkä olettekin jo törmänneet Lilyssä Aava Villimeren kolumnin 21 syytä jäädä kotiäidiksi.
Yhtä hyvin sen nimi voisi olla 21 syytettä työssäkäyville äideille. 21 syytä ahdistua. 21 syytä ehkä vihastuakin.

Ja miten se osuikaan juuri oikeaan kohtaan meillä tässä hetkessä?
Muina hetkinä voisin asian ohittaa olankohautuksella (sillä sen Villimeri ansaitsee ylenpalttisella provosoinnilla ja mielipiteillä jotka on niin ääripäästä ja ehdottomia), mutta nyt sen sanat kolahtaa yllättävän kovaa.

Okei, en ole enää kotiäiti, olenhan ollut jo koko syksyn töissä, mutta Pihla on silti saanut olla kotihoidossa.
Nyt siihen tulee muutos.

Ja mulla on ainakin 21 syytä jännittää.

1. Pihla aloittaa päiväkodin.
2. Pihla menee ihan vieraaseen paikkaan eikä ole enää vain kotiympyröissä.
3. Pelkääköhän Pihla jäädä päivähoitoon? Tuleeko sille itku?
4. En tiedä tarkkaan kenen kanssa lapseni päivänsä viettää. Okei, hoitajat on samat, mutta niitä on monta. Kuka vie lapsen potalle? Kuka antaa ruoan? Kuka lukee kirjan?
5. Viekö joku lapsen potalle? Lukeeko sille joku kirjan?
6. Mahtaakohan sille edes ruoka maistua siellä. Ja mitä tädit tuumaa, kun tyttö syö vielä pääasiassa sormin? Myös jogurtin...
7. Nukkuuko Pihla päiväunia siellä. Asettuuko se helposti, kotona kun on tapana kimakastikin huudella alkuun.
8. Tippuukohan se siitä sängystä, sillä pinnasänkyä ei "näin isolle" enää ole.
9. Jos se tippuu ja johonkin sattuu, kuka lohduttaa?
10. Saakohan Pihla riittävästi huomiota päivän aikana?
11. Pitääkö joku Pihlaa sylissä? Viime aikoina "sylimään" on ollut suosikkisanoja ja sylihoitoa on annettu runsain mitoin.
12. En enää saa niin halutessani täysin tarkkaa tietoa Pihlan päivän kulusta.
13. Meidän täytyy oppia luottamaan vielä toistaiseksi vieraisiin aikuisiin ja ottaa heidät osaksi meidän lapsen kasvatusrinkiä.
14. Kasvattaakohan ne meidän lasta hyvin? Opitaanko siellä hyviä asioita, esim. siisteys tai
15. Pystyykö hoitajat huomioimaan riittävästi Pihla yksilöllisyyden? Oppiiko ne tuntemaan Pihlan ja sen omat tavat?
16. Mahtaakohan hoitajat ymmärtää Pihlan puhetta... Että mikä on panni,
17. Alkaako tästä kamala sairastelukierre. Meillä on oltu niin terveitä, että en tahtoisi yhtään räkätautia enempää. Enkä ainakaan korvatulehduksia.
18. Saako Pihla sieltä kavereita? Tuleeko tyttö toimeen muiden lasten kanssa niin pitkäjänteisesti, kokonaisen päivän?
19. Vaadinko liikaa lapseltani, kun laitan hänet "näin pienenä" uuden asian eteen, ihan yksin.
20. Onko tämä oikea valinta?
21. Ja ennenkaikkea: Onkohan Pihlalla siellä kivaa?

Nämä kaikki ajatukset risteilevät mun päässäni.
Eikä Villimeri auta mun ahdistusta.
Toisaalta tiedän, että jotkut jännityksen aiheet ovat ihan turhia ja jopa typeriä.

Onneksi on olemassa asioita ja faktoja, jotka helpottavat tuskaa.

Päiväkotivierailut ensimmäisinä ja tärkeimpinä. Kolmeen kertaan ollaan vierailtu päiväkodissa ja joka kerta Pihla on ollut yksinkin siellä, viimeisellä kerralla 3 tuntia ihan yksin. Ja kaikki on mennyt tosi hyvin. Toki uusi paikka on aiheuttanut hämmennystä ja pienet lähtöitkutkin vikalla kerralla tuli, mutta ikkunasta vakoiltuna nekin loppui lyhyeen. (Pihlalla, ei äidillä.)
Hoitajatkin vaikuttaa oikein ihanilta ja ympäristö erittäin miellyttävältä. Ryhmässä on ihania pieniä juttuja, jotka tuovat hyvän mielen. Kuten esimerkiksi "oman kasvun kansio", mappi, johon kerätään Pihlan piirrustuksia ja muita taiteluja sekä valokuvia ja kertomuksia päiväkodin touhuista. Ja yhdeltä seinältä löytyy kaikkien ryhmäläisten kotitalot ja niiden ikkunoissa kaikki perheenjäsenet.

Mutta ei kai näille tunteille mitään voi. Lienee jokaisen päivähoidon aloittavan äidin ja isän ajatuksia.
Onneksi mun ei tarvitse viedä Pihlaa huomenna päiväkotiin. Sen sijaan Mikko vie ja mä saan olla se kiva joka hakee pois :D

Ja onneksi tämä ei ole ma-pe kasista neljään juttu, kiitos kolmivuorotyön. Nytkin on luvassa nelipäiväinen viikko, niistäkin osa vain 6 tuntia.

Ehkä tämä vielä iloksi muuttuu...

Kuvitukseksi valitsin 3-viikkoisen Pihlan lukuisine ilmeineen. Sydämessä tuntuu just nyt siltä, kuin olisin laittamassa tuon pienokaisen hoitoon vaikka todellisuudessa sinne tepastelee varsin reipas liki 2-vuotias taaperotyttönen.

Mitä voin oppia lapseltani?

Pihlalla on menossa valtava oppimisen kausi. Tai siis uuden oppiminen on todenteolla alkanut ja loppua sille ei varmasti näy.

Tässä lapsen uusien sanojen ja taitojen viidakossa oon välillä pysähtynyt miettimään mitä tuo pieni tytön tyllerö voisi mulle opettaa ja on jo opettanut.
Eilen yksi oppitunti tarjottiin puistoreissulla.

Opetusvälineenä oli kaivo.

Enpä ole aikoihin pysähtynyt katselemaan mitä kaivonkannen alla on ja miten ihmeellinen hökötys se onkaan.
Pihla oli niin innoissaan kun huomasi, että rei'istä näkee alas, missä oli vettä! "Että, että, äiti tattoo!"

Eikä innostus ollut laantua, kun näytin kuinka kaivoon voi pudottaa kiven.
Siinä me sitten kykittiin ja Pihla heitti kiviä kaivoon.

Ja mä mietin, miten ihanaa olisi, jos pystyisi itsekin keskittymään yksinkertaisiin asioihin ja iloihin.
Tässä kiireisessä elämäntyylissä töiden ja kodin välissä sitä tuppaa asettamaan liian suuret tavoitteet vapaa-ajalle ja etenkin sille kuuluisalle "omalle ajalle". Tuntuu, että pitäisi tehdä jotain suurta ja ihmeellistä, jotta "aika ei menisi hukkaan".
Vaikka voisi keskittyä niihin pieniin asioihin, jotka tekee onnelliseksi.

Kaivonkansia en aio kuitenkaan lähteä ihailemaan, vaan taidan mennä sohvannurkkaan kutomaan villasukkaa. Ihan itselleni.

Brändätyt pienokaiset

Muumit on meillä tällä hetkellä todella pop.
Sen lisäksi, että televisiosta katsellaan muumeja (tiedän, olen huono äiti... ;) ), leikkii Pihla erilaisilla muumileluilla ja tykkää kuunnella/laulaa muumilauluja.
Eikä siinä ole mitään vikaa. Olen itsekin oppinut tykkämään näistä valkoisista möykyistä Pihlan innostuksen myötä. (Yritän imeä vaikutteita seesteisestä Muumimammasta, joka vähät välittää pienistä ja pitää pään kylmänä ja perheen tyytyväisenä :) )

Mutta pitääkö Muumeja löytyä ihan joka paikasta?!
Mitä ihmeellisimmissä yhteyksissä törmää Muumeihin ja tämä haukansilmin varustettu pienokainen bongaa pienimmänkin Muumihahmon ihan mistä vaan. Erilaisia Muumi-tuotteita on käsittämätön määrä. Ja sekös aiheuttaa mukavia hetkiä erinäisissä kaupoissa.
Yritä siinä sitten selittää alle 2-vuotiaalle, miksi jotain Muumi-tavaraa ei saa ja toisen saa. Eniten meillä on aiheuttanut hämmennystä Muumi-keksit, joiden paketti on iloisen houkutteleva. Sitä ei saa, eikä varsinkaan niitä karkkipusseja, mutta Muumin kuvin varustettuja rusinoita saa. Ja heijastinkin ostettiin :)

Tämä Muumi-vallankumous sai miettimään, että mikä ihme tässä jutussa on takana? Muumien kohdalla voisi ajatella, että markkinointia suunnataan myös Muumeista tykkääville aikuisille, mutta monissa muissa paketit ja purnukat suunnitellaan röyhkeästi pientä lasta kiinnostavaksi ja siten vastustamattomaksi.
Onko oikeesti pakko olla Muumin muotoisia keksejä ja Hello Kittyllä vuorattuja karkkipakkauksia, laastareita ja ties mitä?!
Ja mikä pöyristyttävintä, että usein näiden hulppeiden pakkausten sisällä on enemmän tai vähemmän heikkolaatuista tavaraa.

Mä tykkäisin, jos ainakin kaikki herkkupurkit ja karkkipussit olisivat neutraalin värisiä, ilman yhtäkään Muumia tai Hello Kittya.
Toki joissain asioissa iloinen väritys ja tutut hahmot voi toimia apuna. Hampaiden harjaus onnistuu meillä ainakin paremmin kun harjassa on nalle ja hiusten takkujen selvittäminen sujuu mukavasti Muumi-suihkeen avulla, kun sen laiton jälkeen Pihla keskittyy pullon pyörittelyyn ja itse saa harjata takut auki.

Mutta silti: Joku roti!
Röyhkeitä nuo mainosmiehet. Ei mulla muuta :)

Koska en suin surminkaan aio tähän mainostamiseen itse ryhtyä, kuvituksena iloisena illistelevä ja hohottava Pihla.

Sukupuolineutraali(ton) kasvatus

Sukupuolineutraali kasvatus on noussut viime vuosina hirvittävän paljon esille. Se mietitytti mua jo ennen oman lapsen syntymää ja sen jälkeen vielä enemmän. Varsinkin nyt, kun Pihla yhä enemmän alkaa selkeästi osoittaa merkkejä sukupuolisuudesta.

Jos ihan rehellinen oon, niin mun mielestä koko kohkaus asiasta ja jälleen yhden kasvatussuuntauksen keksiminen on liioiteltua ja enemmänkin ongelmia aiheuttavaa.

Itse olen nainen, joka kasvoi pienenä tyttönä hyvin tyttömäisesti, rimpsumekoissa, vaaleanpunaista rakastaen, nukkeleikkien ja barbien keskellä. Enkä koe asiasta minkäänlaista ahdistusta. Leikin myös autoilla kun sille päälle satuin ja rakensin majoja. Puukäsitöistäkin tykkäsin. Ja kalan perkaamisesta erityisesti :) Ja oikeastaan koko ala-asteen mulla oli lyhyt tukka ja monesti mua luultiin pojaksi.
Tämän takia/tästä huolimatta kasvoin mielestäni aivan tavalliseksi, terveellä itsetunnolla ja seksuaalisuudella varustetuksi aikuiseksi.

Ja samalla tavalla haluaisin Pihlan kasvavan. En henkilökohtaisesti näe siinä mitään väärää tai toista alistavaa, että puen lapselleni pinkkiä ja mekkoja. En ymmärrä mitä hallaa teen lapselleni, jos se leikkii nukeilla.
Toisaalta myös autoleikit ovat myös tervetulleita ja varmasti se majakin joskus rakennetaan yhdessä.
Hassusti sukupuolineutraaliuden keskustelu jämähtääkin helposti näihin leikkeihin, joissa kuitenkin suurin osa on täysin sukupuolineutraaleja. Palapelit, piiloleikit, soittimet ja muovailuvahat lienee yhtä "salittuja" molemmille.

Vaatteista vääntäminen menee välillä jopa hulluuden puolelle. Mitä ihmeen merkitystä sillä on, mitä lapsella on päällä? Mitä vastaan me vanhemmat taistellaan kun solvataan tyttöjen pinkkejä vaatekertoja? Samalla kuitenkin aika monet äiditkin pukeutuu siihen :) Itse puen Pihlalle oikein mielelläni vaaleanpunaista, mutta vastapainoksi myös paljon mustaa, mistä monet tuntuvat kohahtavan. Syyskengätkin on poikien malli kun en halunnut niitä värikkäinä.

Tekemisiä merkittävämmässä asemassa on mielestäni asenteet. Haluaisin, että lapsestani kasvaa ihminen, joka luottaa itseensä ja kykyihinsä, uskaltaa yrittää ja epäonnistua.
Usein sukupuolineutraaliuden yhteydessä puhutaan erityisesti "kiltti tyttö"- ja "reipas poika"-ilmiöistä. Tyttöjä kehutaan kilteiksi ja suloisiksi, poikia reippaiksi rasavilleiksi. Tässä kohtaa huomaankin kyllä olevani himpun verran kallellaan sukupuolineutraaliin suuntaan. Haluaisin omalla esimerkillä näyttää Pihlalle, että tyttö voi/saa olla reipas ja rohkea. Se, millainen luonne ja käytös ihmisellä on ei saisi olla sidonnainen sukupuoleen.

Haluaisinkin antaa Pihlalle mahdollisuuden muokata oma sukupuoli-identiteettinsä sellaiseksi kun se itse haluaa. Biologiaa vastaan mun on turha taistella, sillä jostain sisältä sen on kummuttava, että tyttö hoitaa vauvanukkeja kovalla innolla ilman, että olen yhtään mallia näyttänyt.
Onhan mallioppimisellakin osansa kyllä, tuskin Pihla ihailisi meikkisiveltimiä ja sutisi niillä nassuaan, ilman että olisi niitä mun nähnyt käyttävän.
Toisaalla tyttö kulkee sitten isän perässä "remonttihommissa" ja nakuttaa nauloja ja kokoaa huonekaluja.
Valitkoon näistä sitten sen, mistä tykkää enemmän. Tai vaikka molemmat.

Toisaalta tämä kaikki on hieman vajanaista pohdintaa, sillä nythän kasvatan "kaltaistani", toista tyttöä.
Mietityttää, että onko asiat toisin, jos joskus saan pojan? Miten silloin suhtaudun lapsen sukupuoleen ja sukupuolisuuteen? Vai eroaako se tästä yhtään? Ja seuraako poika esimerkkiä samalla tavalla ja sutii meikit naamaan ja laittaa äidin korut kaulaan?

Kaiken kaikkiaan mua mietittyyää koko sukupuolineutraalissa kasvatuksessa se mistä se kumpuaa? Miksi pitää ottaa niinkin radikaali linja, että ei kerro lapselle ja muille tämän sukupuolta? Miksi pitää saada tyttö leikkimään autoilla ja poika hoivaamaan nukkea?
Ja olenko sittenkin itsekin sukupuolineutraali kasvattaja?

Ajatuksia? Kertokaa mitä mielessä ja muistakaa, että eri mieltäkin saa olla te kaikki reippaat ja rohkeat naiset sekä kiltit, kuuliaiset miehet :)