Kaksi!

Toden totta, kaksi kokonaista vuotta elämässämme on ollut poika nimeltä Peetu! Poika, jonka hymy hurmaa ja vallaton luonne naurattaa. Eihän elämää vain voisi kuvitella ilman tuota pientä. Ei elämä olisi puoliakaan nykyisestä ilman tuota pientä.

Peetu on vallannut tehokkaasti paitsi sydämemme, myös kotimme ja arkemme. Olin jo unohtanut, millaista touhua ja vauhtia elämä 2-vuotiaan kanssa. Tekemällä ei tämän kanssa asiat lopu. Ja se riemu! Ja ennakkoluulottomuus! Aina voi vaikka vähän kiljua, kun on vaan niin hienoa. Iloa ja naurua ei tästä pojasta puutu.

Kiljua voi toki kiukustakin, mutta onneksi varsin vähän. Peetu, joka näyttää ehkä enemmän minulta, on täysin isänsä luontoinen, varsinainen lauhkea lammas. Toki joskus ottaa päähän, koska kukapa ei haluaisi syödä kasapäin nakkeja sohvalla naamaa tyynyyn hieroen. Tai kukapa tykkäisi, kun sisko kieltää pikkulegoilla leikkimisen. Mutta kauaa sitä kiukkua ei kestä. Pikainen purkaus ja matka jatkuu. Vielä enemmän isältä peritty lauhkeus näkyy perheen tuittupäiden purkautuessa. Poika vain istuu, ihmettelee ja odottaa tilanteen ohimenemistä. Loppuun voi vaikka halata ja pussailla tuittupäitä. Yritä siinä sitten olla tuohtunut.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, kun tämä poika on liikkeellä. Kun on seurannut varovaisen tyttären pyrkimyksiä ja seikkailuja maailmassa ja puistossa, meinaa ihan päätä huimata tämän viikarin vauhti. Kiipeily on aivan liian hauskaa. Ja matkiminen, koska varovaisesta tyttärestäkin on tullut hiljalleen rohkeampi ja erilaisia temppuja kuuluu repertuaariin. Temppuja, joihin ei ihan pikkuveli pysty. Mustelmat onkin tuttu juttu nykyään meillä. Onpa päästy hoivaamaan huulen verenvuotojakin, jotain, mitä siskolle ei ole (kopkop!) koskaan tullut.

Pojan vauhdissa ei meinaa pysyä sanatkaan, puhetta tulee hyvin vähäisesti. Ei pitäisi vertailla, mutta kun siskonsa lauloi jo ties kuinka pitkiä lauluja tässä vaiheessa ja sepitti satuja! Peetu sen sijaan tyytyy tavupuheeseen. Ja muutamaan omaperäiseen sanaan. Äijä lienee se selkein sana, tarkoittaen allekirjoittanutta. Neuvolassa jo saatiin takaraja puheenkehitykselle; 2,5-vuotiaana pitäisi tulla parin sanan lauseita. Aika matka tuohon on, mutta luottamus on kova. Ääntä nimittäin pojalla riittää, mutta ei ihan ymmärrettävässä muodossa. Tai no, oma perhe ymmärtää ja joskus ehkä vähän liikaakin. Pitäisikö olla ymmärtämättä?

Ihana poika se on, ei epäilystäkään. Niin kovin suloinen seikkailija, maailman rakkain 2-vuotias. Tästä on hyvä ponnistaa kohti kolmosta, huihai!

Etsi viisi eroa

Viisi vuotta. Siinäpä eroja riittämiin. Meidän iso tyttö.

Keinuen kulkeva aika

Niin se taas vuodenaika vaihtui. Ja vuodenaikojen vaihtuessa lapsikin kasvaa. Mutta keinuu aina vaan.

Näissä kuvissa näyttää kyllä, että Peetu ei ole kasvanut tai muuttunut yhtään. Sitä se keinuminen ehkä teettää. Pitäisi kokeilla itsekin.

Yhden ajan loppu

Arkistoista ajalta ennen sairastelukierrettä:

Olisikohan aika lopetella imetystä, kun esikoinen toteaa: Aina, kun mulla on jotain asiaa sulle tai joku hätä, niin sulla on Peetu tissillä.

Dramaattinen nainen tuo Pihla, tai sitten asiaa tai hätä on vain kolmena ajankohtana päivässä. Mutta onhan tuo ollut tilanne vielä jokin aika sitten, vasta pari kuukautta on menty näillä kolmella imetyksellä. Paljon on kulunut aikaa toinen tississä kiinni ja toinen "sivullisena". Paljon on maitoa virrannut. Tilastojakin on tullut paranneltua omalla panoksella.

Olisiko nyt kuitenkin aika lopettaa? En osaa päättää.  Pihla lopetti omapäisesti/-toimisesti hieman yli vuoden iässä ja silloin ei tätä pohdintaa tarvinnut käydä, se tapahtui luonnollisesti ja helposti. Tällä kertaa olin ajatellut pidempää imetystä, mutta nyt se mietityttää. Näitä harvoja imetyksiä en koe mitenkään rasittaviksi tai aikaavieviksi, enemmänkin se on hyvää rauhoittumista meille molemmille. Mutta, mutta...

Eniten mietityttää Peetun syöminen ja juominen muuten. Pojan kasvu kun oli hieman taittunut, väistämättä sitä stressaa saako se tarpeaksi ruokaa. Ja vaikuttaako imetys ruoan määrän. Mitään muuta Peetu ei suostu juomaan, kuin rintamaitoa ja vettä. Lehmänmaito pitäisi saada mukaan. Vai lisääntyisikö ruokamäärät, jos imetys loppuisi.

Paljon jossittelua, muttia ja mietintää.

Pikakelaus nykyhetkeen: imetys loppui. Peetu ei sitä tehnyt, vaan minä. Minä, joka kyllästyin yöllä tunti tolkulla huutavaan, ruokaa hylkivään ja paidan kaula-aukkoa repivään lapseen. Minä, joka toivon, että imetyksen loppuminen toisi jotain muutosta. Olen kyllä jo ehtinyt tämän päätöksenkin osalta jossitella ja stressata, katua ja innostuakin vähän. Saa nähdä. Muttia, jossittelua ja mietintää vielä piisaa.

Kaksitoista on yhtä kuin yksi

Niin se vuosi pyörähti ympäri ja poikanen on 1-vuotias. Yksi! Hiphurraa!

Vuosikkaan maailma on kasvanut ja Peetu on sitä aktiivisestit tutkimassa. Liikkua pitää kaikenaikaa, valitettavasti myös öisin. Toistaiseksi vapaa liikkuminen tapahtuu kontaten, mutta aina sopivan tuen osuessa kohdalle ottaa poika jalat alleen. Pyllähdyksiltäkään ei vältytä, mutta ei en onneksi poikaa haittaa, tuskin tuo edes huomaa. Huoleton kaveri.

Helppo kaverikin. Perustyytyväinen. Rauhallinen. Iloinen ja onnellinen, niinkuin neuvolassa totesivat. Ei ole vauvavuoden jäljiltä liiemmin univelkoja tai silmäpusseja, järkikin on pääasiassa säilynyt. Poika hurmaa meidät ja muut, kahden hampaan hymy on niin vilpitön. Mielensäkin Peetu osaa pahoittaa, hyvinkin dramaattisesti, mutta se huoli unohtuu heti, kun pääsee syliin. Draamakuninkaan aineksia. Mistälie oppinut.

Maailman ja menon kasvaessa ei poikanen itse ole järisyttävästi kasvanut. 1-vuotisneuvolassa jopa todettiin kaikkien mittojen taittuneen, pituuden ehkä hieman laskeneenkin. Aivan uusi huolenaihe ja tuntematonta aluetta +3-pituuskäyrällä kasvavan lapsen vanhemmille. Toisaalta, mitä voi odottaa, kun imetys on vähentynyt, liikkuminen lisääntynyt ja syödyn ruoan määrä ei päätä huimaa. Onneksi ei pahaa tuomiota tullut neuvolasta, vain käsky lisätä öljyä puuroon. Terkkakin totesi lisämittauksia suunnitellessaan, että mitä turhia, "ethän sinä sille mitään voi, että kasvu on hidastunut". Onneksi on järkevä terkka.

Joskin samaisessa neuvolassa sain kokea äitiyden tutun syyllisyydentuneen, kun en ole tarjonnut Peetulle nuppipalapelileikkejä. Eikä olla opeteltu mitä eläimet sanoo. Mutta rakastettu ja rutistettu on, eikö se riitä? No, jos isosisko sitten vaikka opettaisi mitä possu sanoo.

Isosiskon kanssa Peetu muutenkin niin tykkää olla. Ei ole siskoa ja siskon leikkejä voittanutta. Ja siitä, jos mistä se mieli pahoittuu, jos ei niihin leikkeihin pääse mukaan. Onneksi siskokaan ei ihan aina ole huoneessaan, niin sinne voi mennä vaikka vähän salaa. Erityisen kivaa Peetun mielestä on kokkailu ja kakkujen laittaminen uuniin. Ja prinsessakirjat on niin herkullisia hyviä kirjoja.

Mainio tyyppi tämä meidän Peetu. Tästä on hyvä lähteä taapertamaan kohti toista ikävuotta.

Kuvituksena otokset 1-vuotissynttäreiden "cake smashista".

Yksitoista

Kesä tuli ja melkein jo meni. Siinä lomaillessa ja helteistä nauttiessa vilahti ohi 11-kuukautispäiväkin. Ja 11-kuisesta raportointi. Tämä kuvaa kyllä melkoisen hyvin tuon pienemmän osaa, sitä kuuluisaa toisen lapsen osaa ja paikkaa perheessä.

Ihan kaikkea ei vaan ehdi hehkuttaa. Ihan kaikkea ei vaan ehdi murehtiakaan.

Eihän se kuitenkaan poista sitä, että Peetu on meille niin suunnattoman rakas ja myös niin suunnattoman taitava, paras pieni poika mitä tiedän. Vaikka asioita ei ehtisi alleviivata tai hehkuttaa, tulee uusia taitoja koko ajan ja virstanpylväitä saavutetaan.

11-kuiselle suurin saavutus lienee sosiaalisuus. Peetu rakastaa ihmisiä. Asiaan kuuluvan ujostelun jälkeen poika on yhtä hymyä ja tykkää niin kovasti seurasta. Tuntuu, ettei lelutkaan niin kiinnosta, jos vaan on ihminen jonka kanssa olla. Vieraista saattaa näyttää, että Peetu ujostelee ja olisi arka, mutta se ei ole mitään siskoonsa verrattuna, meidän silmissä tämä on varsin seurallinen yksilö. Tämä sentään katsoo kasvoihin ja hymyilee.

Seurallisten päivien vastapainoksi yölliset seurustelut ja syömiset päätettiin lopettaa. Juhannuksena otettiin siis kirjaimellisesti tuo yötön yö ja pistettin unikoulu pystyyn. Itse pakenin maidontuoksuineni Pihlan lattialle nukkumaan ja mies otti vetovastuun. Ja kas, se onnistui! Pari yötä meni suuremmilla huudoilla, mutta siitä eteenpäin hiljalleen helpottuen. Ja viikko unikoulun aloituksesta poika nukkui heräämättä koko yön! Voi sitä riemua, kun kaikki saa nukkua! Ja leveästi!

Leveästi elää myös Peetu, tilaa tarvitaan, kun poika lähtee liikkeelle. Seisomassa on kivointa, oli paikka mikä tahansa. Ja ääntä on päästettävä. Vielä ei sanoja tule, vain hyvin päättäväisiä tavuja ja örinöitä. Ei taatusti jää kellekään epäselväksi, että meillä ei enää asu vauva, vaan ihan-kohta-taapero! Tai siis nythän se on jo taapero.

Kymmenen

Täyden kympin poika, joka menee eteenpäin paitsi iässä, myös fyysisesti. Vauhti kasvaa, konttaustyyliksi on muodostunut mielenkiintoinen toinen polvi maassa, toinen koukussa ja jalka maassa.

Ja ylös on päästävä. Se tapahtui varkain, ensi polvilleen, sitten karhunkävelyasentoa ja nyt tukea vastaan nousua. Kunhan nyt malttaisi vielä hetken ja kasvattaisi järkeä ja lähtisi sitten vasta liikkeelle. Mulla ei olisi yhtään niin kiire, kuin Peetulla itsellä. Voisin aina pitää sen vauvana.

Täyden kympin poika. Hurmaava hymypoika. Poika, joka ei hiljaista hetkeä näe, joko on itse äänessä tai kuuntelee hurmiossa siskon puheita. Poika, joka on tavattoman kiinnostunut kaikesta aukeavasta.
Äidin murunen, joka vielä hetken saa nauttia yöllisistä palveluista. Joka vielä hetken saa ja malttaa olla vauva.

Ja kyllä, turvaportti on valmiina. Ja ei, poika ei taida olla kamalasti kasvanut, kun kymmenkuisena on sama body kuin kahdeksankuukautisraportissa.

Se aika vuodesta

On taas tämä aika vuodesta. Itkuaika.

Kevät ja kevätjuhlat kulkevat käsikädessä. Kevätjuhlat ja kyyneleet kulkevat vielä selvemmin käsikädessä. Oon toivoton. Pihlalla on takana kaksi kevätjuhlaa hoitourallaan ja molemmat olen kyynelehtinyt läpi. Ekalla kerralla itketti toisen ensimmäinen juhla ja ensimmäisen päiväkodin taaksejättäminen, toisella myös ryhmän jättäminen ja raskaushormonit. Nyt ei ole tekosyille tilaa.

Edessä on siis koetus, kun Pihlan kerhon kevätjuhla koittaa. Yritä siinä sitten olla itkemättä, kun toiset laulavat Milli Menninkäistä. Kyynelehdin jo, kun Pihla lauloi kaksi riviä malliksi.

Yhdeksän

Yhdeksänkuinen huimapää on aloittanut liikekannallepanon. Joukkoja haalitaan kokoon ja pataljoonan johtaja viipottaa menemään. Kontaten vielä onneksi. Mutta vauhti on kova.

Edellisen kesän lopussa poikanen tuli maailmaan, nyt uuden kesän kynnyksellä ajankulumista ei voi olla huomaamatta. 1-vuotissynttärit pyörivät jo äidin mielessä, Peetulla sen sijaan mielessä on paljon mielenkiintoisempia asioita.

Kuten esimerkiksi pistorasiat. Nuo mahtavat keksinnöt. Niiden luokse on niin kivaa pyrähtää salamanlailla ja sörkkiä sormilla sekä repiä johtoja. Kaikkein hauskinta on tietenkin toistaa tämä kaikki heti perään, kun on siirretty pois sieltä.

Konttaaminen ylipäätään on niin hienoa. Pari lämmittelykierrosta pyllyllä ja sitten liikkelle. Lujaa ja päämäärätietoisesti.

Tai talk-murut. Ne, jos mitkä on mahtavia. Siskokin tuumaa, että kai se Peetu kasvaa pelkillä talk-muruilla. Toivottavasti.

Laatikot ja niiden aukominen on myös hauskaa puuhaa. Ja kaiken sen täysin leluiksi sopimattoman tavaran haaliminen. Vai miten on, voisiko 9-kuinen leikkiä cocktailtikuilla? Muffinssipaperi nyt ainakin on ihan must lelu.

Ja entäs ovet sitten? Miten hauskaa niitä onkaan heilutella ja läiskytellä. Kun nyt ei vaan jäisi sormet väliin...

Pitäisi kai aloittaa oma liikekannallepano ja joukkojen varustaminen, eli pistorasiat, tuikkukipot, ruukkukasvit, Pihlan lelut, lehdet ja no, kaikki pieni, piiloon. Ja laatikot säppiin, ovet säppiin. Ja vahtiva silmä tarkkana. Myös oma havainnointikyky tehostuu, kun kaikkialla ja erityisesti uusissa paikoissa pitää heti nähdä ne Peetun mielestä kivat asiat. Ja piilottaa ne.

Mihin katosi meidän paikallaan köllivä pallero? Mihin tämä aika menee?

Kysy pois

4-vuotiaalla, jos kellä on sana hallussa. Puhetta piisaa, eikä minkäänlaisista puheen suodattamisista ja nolosteluista ole vielä tietoakaan. Tätä pitää siis tietenkin hyödyntää!

Alkuvuodesta hankin oivan opuksen, jolla saa hulvattomia keskusteluja aikaiseksi Pihlan kanssa. Q&A a day for kids sisältää nimensä mukaisesti kysymyksen jokaiselle päivälle. Ok, ihan joka päivä en ehdi/jaksa/viitsi/muista kysymyksiä esittää, mutta pari kertaa viikossa kyllä. Parempikin niin, koska Pihlalle yksi kysymys ei riitä, aina pitää saada lisää.

Aloitettiin kysymysten kysyminen Pihlan 4-vuotispäivänä ja siten kyselyikämme jatkuu aina vuoteen 2017, kun Pihla täyttää 7. Hauskaa nähdä vastausten kehittyminen iän myötä. Ja joukkoon mahtuu taatusti lukuisia tämänkaltaisia kultakimpaleita pienen ajatusmaailmasta.

Jos sinä hallitsisit maailmaa, mitä muuttaisit?

Mun leikintäasiaa pikkusen erilaiseksi. Koska se vaan olis kivaa. Ja vois tehdä mitä vaan haluais.

Poikasen pesä

Viimein on saatu kunnolla vauhtiin Peetun omassa sängyssä nukkumisen projekti. Ja se vaatii tietenkin arvoisensa puitteet. Pinnasänky on aikanaan Pihlalle hankittu ja päiväpeittokin on siskon vanha, nurinpäin vaan nyt käytössä. Mutta koristeet ja somisteet on Peetun omat. Tosi olennaisia asioita nämä koristeet, kun itse nukkuminen ei ole kovin kehuttavaa. 

Toistaiseksi Peetu nukkuu sängyssä vasta alkuyön, koska musta ei ole sängynreunalla imettäjäksi keskellä yötä. Nyt laitan pojan nukkumaan sänkyyn, kun se on nukahtanut rinnalle. Kerran Peetu syö noin 23.00 ja sitten herää taas joskus 01-02. Ja tässä kohtaa en todellakaan jaksa itse valvoa, joten saan kainalokaverin. En edes tiedä syökö poika sillon kunnolla, joten voihan olla, että siitä päästäisiin helpostikin eroon. Unikoulua ehkä siis tiedossa, mutta ei ihan vielä. Toistaiseksi olen äärimmäisen iloinen siitä parista tunnista, jotka saan nukkua leveästi.

Kahdeksan

Tähän päivittelyä ja kauhistelua siitä, miten nopeasti aika menee.

Vauvavuosi rullaa lujaa vauhtia eteenpäin ja sen päättyminen on huomattavasti lähempänä kuin alku. Tähän lisää päivittelyä siitä, miten nopeasti aika menee.  Ei kyllä tunnu siltä yhtään. Peetu on mun vauva, mun pieni suloinen vauva. Kuka sen meni näin isoksi jo kasvattamaan?

Kuinka siitä pienestä makaavasta mytystä tuli pystyssä tönöttävä tyyppi? Tämä yllättävä asennonmuutos on niin kovin selkeä osoitus siitä, että meillä ei ole enää pientä vauvaa. Ja päivittely voi jatkua.

Yhtäkkiä poikanen ei olekaan enää siinä mihin jätit, kun hetkeksi selän kääntää. Liikumistyyli on vapaa ja vaihteleva, joko kovaan ääneen äheltäen eteenpäin ryömien, tai istumassa pyllyllä pyörien tai mahallaan navan ympäri pyörien.

Liikkumista enemmän kiinnostaa kyllä ääni. Peetulla käy suu niin kovaa tahtia ja kovalla äänellä, että siskokin meinaa jäädä välillä kakkoseksi. Tässä onkin ehkä Peetun suurin into kopioida siskoa, selkeästi enemmän kiinnostaa päästä vastaamaan Pihlan puheisiin, kuin päästä kulkemaan perässä. Tuntuu, että paljosta ei ole kiinni ensimmäisen sanan tuleminen, sitä odotetaan ja jännätään. Tähän sitä päivittelyä todella paljon.

Mutta tulee suusta muutakin, kuin jokeltua, nimittäin hammas! Viimeinkin, sitä ehdittiin jo odotellakin. Pieni suloinen helmi puhkesi aivan vasta ja nyt Peetu väläyttelee hurmaavia yhden hampaan hymyjä.

Taitojen ja hampaiden lisäksi on Peetulle kehittynyt yhä enemmän oma persoonallisuus. Tämä pieni pellavapää on niin tavattoman hurmaava, huoleton ja hassu, että äidin sydän pakahtuu. Tällainen ennakkoluuloton ja avoin, toistaiseksi vierastamaton lapsi on meille jotain ihan uutta ja sitä jaksaa ihmetellä joka päivä. Miten erilaisia kaksi lasta voikaan olla.

Varmaankin näiden kaikkien uusien taitojen myötä on pojalta hävinnytkin yksi, nimittäin päiväunien nukkumisen taito. Ei nuku ei. Puoli tuntia maksimissaan, kaksi kertaa päivässä. Se vähän haittaa äitiä, mutta ei yhtään Peetua itseään. Josko tämä olisi kuitenkin vain sellainen kuuluisa vaihe.

Peetun tutkimusmatka ympäröivään maailmaan on päässyt nyt todenteolla käyntiin ja sitä, jos mitä, on hauska seurata. Kun nyt vielä tutkisi päivällä niitä unimaitakin vähän edes.
Uusia seikkailuja, unia ja taitoja odotellessa. Ja loppuun vähän vielä päivittelyä.

4x4 4-vuotiaasta

Pihla pienoinen, rakas Riisi-vauvamme, Pihlamiina, Pihleri, Pihlastiina, on nyt 4 vuotta. Tuo mahtava persoona, joka täyttää huoneen läsnäolollaan, milloin naurulla, milloin itkulla, milloin leluilla, milloin paperisilpulla.

Tyttö, josta riittää helposti kerrottavaksi 4x4 omalaatuista seikkaa ja piirrettä, jotka tekevät Pihlasta Pihlan.

Nokkela neiti, joka on aina kielellisesti ollut vauhdikkaampi kehittymään kuin fyysisesti. Varsin teräväsanainen ja nokkela kommunikoija, tarkkaavainen tyttö.



Muistinero. Muistaa niin paljon ja niin pieniltäkin tuntuvia asioita, että ei voi kun ihmetellä. Valokuvamuisti sanan varsinaisessa merkityksessä, muistelee vauva-aikojaan kertoilemalla mitä kuvissa tapahtuu.




Rauhallinen harkitsija. Suin päin ei tämä tyttö syöksy mihinkään. Kaikkea punnitaan ja pohditaan pitkään ja hartaasti.



Maailman paras isosisko. Ei yhtään mustasukkaisuuskohtausta, vaan satoja suloisia hetkiä ihanan pikkuveljen kanssa. Suukottelu, halailu ja helliminen on pop. Ja voi sitä ylpeyttä, kun äiti pyytää "hoitamaan" Peetua vaikka roskien viemisen ajan. Olisipa näin aina...



Hongankolistajien sukua, 4-vuotisneuvolassa mittaa 115,5cm ja vaatteissakin siirrytään hiljalleen 122 senttisiin.




Papupata, joka pankolla porisee joka päivä aamu seiskasta ilta kasiin. Hiljaisuus laskeutuu pisimmäksi aikaa viidestä kuuteen välillä, mutta silloinkin on toki kommentoitava jännittäviä Pikku Kakkosen käänteitä.




Tunteellinen siili. Erityisesti itku on herkässä. Loukkaantuu helposti, mutta leppyy nopeasti. Pienikin vastoinkäyminen saa kyyneleet helposti kihoamaan silmiin. Toisaalla nauraa ja ilkamoi niin, että seinät raikaa. Ääripäiden tyttö.




Saksiniekka. Rakastaa leikkaamista. Leikkaisi varmasti tunteja putkeen. Toistaiseksi on onneksi pysynyt vain paperissa ja muissa sallituissa materiaaleissa. Uhkaavan paljon viime aikoina on ollut puheissa hiusten tielle tuleminen...



Runosielu ja laulun lurittaja. Osa päivän puheista tulee Pihlan suusta laulun sävelin. Tyttö on kova keksimään omia lauluja ja lallattelee milloin mitäkin. Viimeisimpänä on keksinyt räppäyksen hienouden. Runoja "kirjoittaa" myös ja lausuu niitä maireana.




Tarkka. Niin hirvittävän tarkka. Omassa huoneessa kaikella on oma paikkansa, eikä niistä jousteta. Jos jokin asia on kerran opittu yhdellä tavalla, tehdään se aina niin. Tarkkuus kulkee käsi kädessä hyvän muistin kanssa, sillä tyttö muistaa mitä pienimpiä yksityiskohtia ja pitää niistä tarkasti kiinni.




Perfektionisti. Niin huolellinen ja perusteellinen. 4-vuotias ja perfektionismi ei ihan ole se paras mahdollinen yhdistelmä, kun taidot ei ihan vielä kaikkeen riitä. Kärsivällisyysharjoitukset on siis käynnissä...




Rutiinien rakastaja. Joku voisi kai sanoa kaavoihin kangistunut. Päivät sujuu parhaiten silloin, kun edetään tutulla kaavalla. Varsinkin illat, sillä ilman iltapalaa ei voi mennä nukkumaan, vaikka iltaruoka olisikin syöty poikkeuksellisen myöhään. No, tämä lienee sitä turvallisuutta, jota lapsi kaipaa.

Hyvä syömään. Lempiruokia tacot, sushi ja pinaattilätyt. Paras paahtoleipäpala on päätypala. Kaikista leivistä syö aina ensin reunat, kuulemma paras osa.




Osiensa summa; isänsä näköinen, äitinsä oloinen. Terveydenhoitaja totesi hyvin, kun
kerroin tytön perineen temperamenttinsa ja kipakkuuttensa multa: No, säähän tiedät sitten miltä Pihlasta tuntuu. Niinpä. Valitettavan hyvin. (Voin myös allekirjoittaa monet näistäkin asioista omalta kohdaltani...)



Taivaanrannan maalari. Meidän ihana haaveilijatyttö, jolle maailma on auki.



Maailman ihanin, valoittavin ja hurmaavin 4-vuotias tyttö. Meidän oma Pihla, jota ilman en osaa maailmaa ajatella.