Yksitoista

Kesä tuli ja melkein jo meni. Siinä lomaillessa ja helteistä nauttiessa vilahti ohi 11-kuukautispäiväkin. Ja 11-kuisesta raportointi. Tämä kuvaa kyllä melkoisen hyvin tuon pienemmän osaa, sitä kuuluisaa toisen lapsen osaa ja paikkaa perheessä.

Ihan kaikkea ei vaan ehdi hehkuttaa. Ihan kaikkea ei vaan ehdi murehtiakaan.

Eihän se kuitenkaan poista sitä, että Peetu on meille niin suunnattoman rakas ja myös niin suunnattoman taitava, paras pieni poika mitä tiedän. Vaikka asioita ei ehtisi alleviivata tai hehkuttaa, tulee uusia taitoja koko ajan ja virstanpylväitä saavutetaan.

11-kuiselle suurin saavutus lienee sosiaalisuus. Peetu rakastaa ihmisiä. Asiaan kuuluvan ujostelun jälkeen poika on yhtä hymyä ja tykkää niin kovasti seurasta. Tuntuu, ettei lelutkaan niin kiinnosta, jos vaan on ihminen jonka kanssa olla. Vieraista saattaa näyttää, että Peetu ujostelee ja olisi arka, mutta se ei ole mitään siskoonsa verrattuna, meidän silmissä tämä on varsin seurallinen yksilö. Tämä sentään katsoo kasvoihin ja hymyilee.

Seurallisten päivien vastapainoksi yölliset seurustelut ja syömiset päätettiin lopettaa. Juhannuksena otettiin siis kirjaimellisesti tuo yötön yö ja pistettin unikoulu pystyyn. Itse pakenin maidontuoksuineni Pihlan lattialle nukkumaan ja mies otti vetovastuun. Ja kas, se onnistui! Pari yötä meni suuremmilla huudoilla, mutta siitä eteenpäin hiljalleen helpottuen. Ja viikko unikoulun aloituksesta poika nukkui heräämättä koko yön! Voi sitä riemua, kun kaikki saa nukkua! Ja leveästi!

Leveästi elää myös Peetu, tilaa tarvitaan, kun poika lähtee liikkeelle. Seisomassa on kivointa, oli paikka mikä tahansa. Ja ääntä on päästettävä. Vielä ei sanoja tule, vain hyvin päättäväisiä tavuja ja örinöitä. Ei taatusti jää kellekään epäselväksi, että meillä ei enää asu vauva, vaan ihan-kohta-taapero! Tai siis nythän se on jo taapero.