Ai sä olet kotona?

Ai sä olet vieläkin kotona? Taidat sitten viihtyä? Kysymykset joihin oon saanu parin viimeisen kuukauden aikana vastata lukemattomia kertoja. Joo olen. Ja olen vuoden vielä. Ja viihdyn oikein hyvin, en voisi kuvitella tekeväni toisin.

Tuntuu, että nyt, kun kotiäitiyteni siirtyi kolmannelle vuodelle, on se jotenkin epätavallista. Harvinaista ehkä joo, mutta ei liene perin kummallista. Silti noihin ja moniin muihin kysymyksiin joudun vastaamaan selvästi enemmän nyt, kuin mitä esimerkiksi viime keväänä.

Missä Pihla on hoidossa? Se, että kotihoidossa on 5,5-vuotias esikoinenkin on ehkä vielä ihmeellisempää monelle. Pihlan viikkoon mahtuu 2 kerhoaamupäivää, muuten tyttö on "ihan vaan kotihoidossa". Omien sanojensa mukaan näin on parasta, koska ei päiväkotiin jaksaisi kuulemma joka päivä mennä. Shokkihoitoa onkin luvassa ensi syksynä, kun leppoisa kotihoito vaihtuu eskariin ja viiteen päivään viikossa...

Mitenkäs töihin paluu sitten? Sullako ei oo paikkaa mihin palata? Yllättävän moni ajattelee, että oon kotona siksi, ettei ole työtä mihin palata. Alani pätkätyöläisyys ei ole toki kenellekään salaisuus ja lopputili piti ottaa siitäkin määräaikaisuudesta, josta aikanaan äitiyslomalle jäin. Mutta viimein pätkät kasvoivat yhteen ja mua odottaa ihan oikea työ. Ihkaoikea vakipaikka. Eläketoimi. Että joo, on töitä mihin palata.

Aiotko tehdä tästä uran? Kolmas lapsi perään? Se kuuluisa kolmas lapsi. Moni on veikannut, että kyllä meille vielä yksi lapsi tulee. Ja sitten jatkan tätä kotiäiteilyä vielä toiset kolme vuotta. Mutta ei sentään. Joku roti. Vaikka en olekaan uraohjus ja työelämä saa odottaa, saa tämä kotiäitiyskin pian jäädä. Rajansa kaikella.

Teillä on varmaan sikana rahaa? Kuinka voit elää miehesi rahoilla? Onko sulla omaa rahaa ollenkaan? Rahahan se on mikä monella ratkaisee. On meidänkin sitä pitänyt miettiä. Me tullaan kuitenkin toimeen yhden täysipäiväisen palkalla ja toisen satunnaisilla keikkarahoilla. Joten mahdollisuus kotihoitoon on. Elämää voi sit rukata sen mukaan tarvittaessa. Ja mitä "toisen rahoihin" tulee, ei meillä koskaa ole ollut sellaista ajatusta. Köyhistä opiskelijoista kun on lähdetty pariskuntana liikkeelle, niin taloutta on kasvatettu rinta rinnan. Yhteinen yrityshän tämä perhe on. Ja on mulla omaa rahaakin. Ainakin rahaa jota käyttää.

Miksi sä olet kotona vielä? Etkö halua lapsia päiväkotiin? Onko sulla joku ideologia tässä taustalla? Tuomitsetko sit muut, jotka ei hoida kotona?

Syitä kotiäitiyteen tuntuu jotkut ihmiset oikein hakevan. Että pitäisi olla joku kantava aate, jota noudattaa. Itsehän olen niin suuri sekoitus eri aatteita kestovaippailevana, valmisruokia syöttävänä, perhepedissä nukkuvana telkkarimutsina, että mitään aatetta ei tämän taustalle löydy.  Ja mulle on aivan sama, missä muut lapsensa hoitaa. Me teemme näin, koska tämä sopii meille. Olen kotona, koska haluan. Ja pidän siitä, ainakin suurimman osan ajasta.

Viimeisiä

Mihin tämä aika menee? En kestä näitä alati toistuvia postauksiani siitä, miten aika vaan menee. Mutta ei sille mitään voi, että välillä se menee ihan törkeän nopeasti. Vähän liiankin nopeasti. Toisaalta tämän kesän osalta se on ollut ihan jees, koska joo, säät. Ja koska miehellä ei ole ollut lomaa liiemmin. On pitänyt kaivaa muistoista Amerikan aurinko ja loma ja fiilistellä niitä.'

Mutta nyt on arki päällä ja voisin vaikka vannoa, että aika menee taas hitaasti. Mutta se sopii. Koska nyt pyörähti käyntiin viimeinen vuosi. Viimeisen kerran lapseni aloittaa kerhon (toki toinen ekaa kertaa, mutta se onkin ihan eri juttu). Viimeisen kerran vietän syksyisiä aamupäiviä pihassa ulkoillen. Ja talvisia. Onneksi vielä keväisiäkin. Ja okei, kesäisiäkin. Mutta silti. Viimeinen vuosi kotiäitinä.

Se, että olen viihtynyt näin pitkään kotona lasten kanssa on saattanut yllättää monet. Eikä vähiten minut itseni. Pihlan äitiysloman jälkeen palasin melko pian töihin, tytön ollessa 1,5-vuotias. Mutta nyt se olisi tuntunut aivan mahdottomalta. Ja tuntuu vieläkin. Haluan olla kotona. Ennenkaikkea haluan, ettei Peetun tarvitse mennä vielä päiväkotiin.

Nyt nautin. Koitan muistuttaa itselleni, että tämä on oma (ja miehenkin) valinta. Ja niin valitessani, olen valinnut myös sen hermojaraastavuuden, ärsyyntymisen ja turhautumisen, joka tulee mukana. Kimppadiili, sai halvemmalla. Yritän muistuttaa, että nämä on ne hetket, joita joskus kaihoisasti muistellaan. 

Ja koska palatessani töihin syksyllä -16, on työuraa edessä vähintään yhtä paljon, kun mulla on silloin ikää. Se, jos mikä auttaa jaksamaan kotoilua.

Mistä alkaisin?

Mistä alkaisin nyt tämän kertomuksen vanhan totuuden? Niin laulaa Fredi Rakkaustarina-laulussa ja niin lauleskelen minäkin tässä blogini äärellä. Kirjoittamisen tahti on hidastunut ja tuntuu, että mielessä ja sormissa on tukos. En tiedä mistä aloittaisin uudestaan. Haluaisin aloittaa.

Täytyy siis vain vetreyttä sormet ja pistää näppiskin laulamaan. Ehkä sitä rakkaustarinaa?

Kerrottavaa kyllä riittäisi moneenkin postaukseen. Paljon ehtii nimittäin tapahtua, kun päivät aloittaa kello 05.00 ja jatkaa aina sinne puoleen yöhön.

Silti tuntuu, että sisältö on pääasiassa vanhan toistoa. Toistoa toiminnassa ja vähintäänkin valokuvissa, joita Peetu on oppinut napsimaan itsestään.

Nyt, kun olen blokkini tunnustanut ja ääneen sanonut, voi ehkä aloittaa puhtaalta pöydältä?! Sillä edelleenkin tätä haluaisin jatkaa, elämää on kiva tallettaa. Tehkää tekin seuraavaa postausta odotellessa sitä mitä minä viime aikoina eli lukekaa vanhoja postauksiani! Te ehkä pystytte siihen ilman häpeää ja ihmetystä, että tätäkö täällä oli myös...

Kuules 2015

Sovitaanko pari juttua?

Olisitko kiva, lempeä, rauhallinen, anteeksiantava, ymmärtäväinen ja onnellinen? Ainakin pääosin. Mallia voit ottaa edeltäjästäsi, joka osoittautui lopulta oikeastaan aika kivaksi vuodeksi. Isoja vuoriakin piti ylittää ja vaikeuksia selättää, suruja käsitellä ja itkuja itkeä, mutta silti nyt tuntuu, että kaikella oli tarkoitus ja plussan puolelle jäätiin.

2015, kanssasi haluaisin nähdä vieraita maita, paljon aurinkoa, juoksevia taaperoita ja reippaan rohkeita viskareita.

Pidetään hauskaa, jookos?

Äly hoi, älä jätä

Viimein sen tein. Haastoin itseni älyllisesti. Kävin töissä. Keikalla. Ensin yhden kerran. Ja pian jo toisen. Nyt jo kolmannen! Tuntui mahtavalta, että tein jotain merkityksellistä ja järkevää. Muutakin kuin sitä iänikuista ruokkimista, pyykkäämistä ja tössötystä.

Niin paljon, kun nautinkin kotona olosta, alkaa tämä toinen kierros ja 1,5 vuotta leikkitätinä/  kokkina/ pyykkääjänä/ mitänäitänyton tuntua välillä puuduttavalta ja aivokapasiteettia vähentävältä. Kun ei saa/tarvitse ajatella perusasioita pidemmälle. Kun ei tarvitse haastaa itseään, ei tule suurempia ongelmia, joita pitäisi järjellä ratkoa, joihin ei riitä pelkkä "EI".

Onneksi on työ, joka sallii satunnaisen piipahtamisen. Työn, jossa oppii joka päivä uutta, eikä koskaan ole valmis. Työ, jossa mikään päivä ei ole samanlainen ja saa vähän jännittää. Ja jossa saa käydä yksin vessassa. Ja puhua aikuisten asioita. Työ, jossa joskus tulee valmistakin. Työ, joka tulee aina haastamaan minut älyllisesti, tunteellisesti ja ihan vaan ihmisenä yleensä.

Ja kas, muutama tunti töissä ja kotielämäkin tuntuu paljon mukavammalta. Ja erittäin merkitykselliseltä, täällä mun kuuluu olla, kunhan välillä saan mennä muutamaksi tunneksi käyttämään aivojani. Sellainen aivojumppa virittää kotiaivotkin liikkeelle ja, niin kliseistä kun se onkin, arvostan  niin paljon enemmän kotiani, lapsiani ja koko perhettäni.

Pienoiselämää

"Syömään!" "Istukaa nyt siinä nätisti." "Reippaasti nyt!" "Äidin täytyy nyt laittaa pyykit koneeseen." "Hyvää yötä, kauniita unia, oman kullan kuvia. Lav juu!"

Pieniä lauseita elämästä. Ja minielämästä.

Pihla sai kaksi vuotta sitten jouluna ukilta, isältäni, upean nukkekodin. Isäni teki talon nukkekotikurssilla ja se on erinomainen leikkipaikka pienelle kotileikkejä rakastavalle tytölle.

Siellä sulassa sovussa elää Sylvanian families-sarjan kissat, koalat ja puput. On äiti, isä, sisko ja veli. On mummi ja vierailijoita. Ja niillä sitten on hyvä näytellä läpi oma elämä. En tiedä itkeäkö vai nauraako, kun Pihla ihan tosissaan toistaa minun puheita ja kuolemattomia lausahduksia. Hyvää reflektointia...

Vielä kun olisi aikaa/inspiraatiota/viitseliäisyyttä viedä nukkekodin sisustus loppuun asti; tapetit, verhot, matot ja muut. Onpa sähköjäkin lupailtu. Onni on ukki, joka on näin taitava. Ja lapsi, joka oi uppoutua pitkäksikin aikaa leikin lumoihin.

(Pahoitteluni kuvien kamalasta väristä, kun ei ole luonnonvaloa niin maailmakin muuttuu kummallisen keltaiseksi.  Onneksi nyt jo välillä paistaa taas. Jaksaa pupuherrakin olla jalkeilla kauemmin...)

Böö

Tänä Halloweenina herätin henkiin vanhan, voisi jopa sanoa vuosikymmeniä vanhan, perinteen. Nimittäin Halloween-juhlat. Ensimmäiset sellaiset järjestin vuonna 99, siis ihan vallan 1900-luvun puolella. Vanha vanha perinne siis.

Tällä kertaa juhlat olivat hieman erilaiset. Poissa oli boolit ja "sexy devil" asut, tilalla oli vaahtokarkkeja, kuppikakkuja ja kissanpoikia. Ja yksi paikoin surullinen sammakko.

19 lasta, jokunen äiti ja yksi isä. Siinäpä jengi, jolla saatiin aikaiseksi varsin mainiot kemut, oli disko ja kaikki! (Ja kamalia kellertäviä kuvia, kiitos hämyisän halloween-tunnelman.)

Joku Halloweenin henki taisi vallata Peetun, sen verran riivatun näköinen on tuo sammakko... HUI!

Poissa pelistä

Kolmas viikko sisätiloissa. Kaksi antibioottikuuria. Liian monta särkylääkettä laskettavaksi. Liki 40 astetta kuumetta.

Ja kun yksi alkaa toipua, kaksi sairastuu. Ei mikään maailman mahtavin syksyn aloitus. Mutta kai me tästä selvitään. 

Voisin tilittää maailman epäreiluudesta, siitä, miten tyhmältä tuntuu, kun lääkäri toisensa jälkeen tarjoaa sairaslomaa ja hymyillen kuittaa "ai, no eihän kotiäiti tosiaan saa sairaslomaa". Mutta sitten maailma näyttääkin parhaat puolensa ja apuun rientää mummit ja mummut ja miehenkin työnantaja jousta ja auttaa hädässä. Lopussa kiitos siis seisoo. Ja viimein minäkin.

Sillä välin toisaalla

Niinhän siinä kävi, että tuli kesä ja kärpäset. Tuli blogitauko. Ei vaan ole millään malttanut istua tietokoneella. Elämää on eletty ja paljon on tapahtunut, ajatuksia virrannut. Mutta eipä ole todisteita täällä. Harmittaa, koska pidän blogin kirjoittamisesta juuri siksi, että jää todisteita eletystä elämästä. Pienistäkin asioista. Parannan tapani ja ilahdutan ainakin itseäni jatkossa kirjoittaen useammin.

Mutta se elämä. Tänä kesänä se on ollut melkoisen mukava. Välillä vähintään näin siistiä.

Kysy pois

4-vuotiaalla, jos kellä on sana hallussa. Puhetta piisaa, eikä minkäänlaisista puheen suodattamisista ja nolosteluista ole vielä tietoakaan. Tätä pitää siis tietenkin hyödyntää!

Alkuvuodesta hankin oivan opuksen, jolla saa hulvattomia keskusteluja aikaiseksi Pihlan kanssa. Q&A a day for kids sisältää nimensä mukaisesti kysymyksen jokaiselle päivälle. Ok, ihan joka päivä en ehdi/jaksa/viitsi/muista kysymyksiä esittää, mutta pari kertaa viikossa kyllä. Parempikin niin, koska Pihlalle yksi kysymys ei riitä, aina pitää saada lisää.

Aloitettiin kysymysten kysyminen Pihlan 4-vuotispäivänä ja siten kyselyikämme jatkuu aina vuoteen 2017, kun Pihla täyttää 7. Hauskaa nähdä vastausten kehittyminen iän myötä. Ja joukkoon mahtuu taatusti lukuisia tämänkaltaisia kultakimpaleita pienen ajatusmaailmasta.

Jos sinä hallitsisit maailmaa, mitä muuttaisit?

Mun leikintäasiaa pikkusen erilaiseksi. Koska se vaan olis kivaa. Ja vois tehdä mitä vaan haluais.

Pääsiäisen pakomatka

Pääsiäinen ei alkanut hyvin. Pitkäperjantai oli juuri sitä, pitkä, kivinen ja niin jumalattoman raskas. Kiukkuinen äiti, kiukkuinen perhe. Puhdas koti sentään, kiukuspäissäni kun tuppaan olemaan kaikkein tehokkain ja siisteysinnokkain.

Onneksi koitti lauantai ja pako arjesta. Ja miten hyvää se tekikään. Kolme päivää ilman perusarkea. Kolme päivää muiden laittamia ruokia. Kolme päivää uusia kokemuksia. Kolme päivää vähän vähemmällä kiukulla. Tekee ihmeitä, kun ei ole kotona ja saa olla ulkona isolla pihalla, yksi toisessa laidassa remuamassa ja toinen toisella neulomassa. Ja puiden hakkaus se vasta hyvää terapiaa onkin.

Rakastuin metsään. Päätin, että mennään toistekin metsävaellukselle. Kunnes Pihla alkoi kiljua ja valittaa jaksamattomuutta. Mutta sitäkin pääsi pakoon, kun käveli vähän muita nopeammin ja saatoin leikkiä olevani metsässä kaksi kantoreppuvauvani kanssa. Ehkä mennään toistekin.

Päivä elämästä

Koska vuosien päästä muistelen, kaihoisastikin ehkä, näitä hetkiä, tätä hidasta, mutta hektistä elämää, tätä tavallista kotiäidin arkea, päätin tallettaa yhden ihan tavallisen päivän kuvin ja sanoin.

Tänä nimenomaisena päivänä iloinen kujertelu ja jokeltelu alkoi luvattoman aikaisin. 5.53 näytti kello. Puoli tuntia sain pitkitettyä, mutta sitten luonto puuttui peliin falskaavin vaipoin ja pissareissuineen. Kunpa itsekin olisin heti aamusta yhtä iloinen ja virkeä kuin Peetu...

Poikkeuksellisesti Pihlakin heräsi aikaisin, viime aikoina tyttö on vedellyt tyytyväisenä unia kasiin, jopa puoli ysiin. Mieskin oli vielä hetken aamulla kotona, niin aikaisessa me kaikki oltiin. Aamupalaa touhutessani Pihla katsoo telkkaria ja Peetu seuraa herkeämättä siskon touhuja. Tänä aamuna vuorossa oli kerrossängyn rakentaminen laivaan.

Aamupalan lapan silmät vielä ristissä lasten eteen. Superäitipisteitä ei niinkään jaeta; Pihlan aamupala on muroja/jogurttia ja leipää, Peetu sentään saa puuroa koneistoonsa. Ruokitun jälkikasvun voi taas istuttaa omiin touhuihinsa, toinen telkkarin ja toinen lelujen ääreen. Koittaa ensimmäinen päivän oma hetki. Minä, aamupala ja Hesarin iPad-versio. Että voin ainakin sanoa "nähneeni jotakin ajankohtaisasioita jossain", lukemiseen ei ehkä kuitenkaan aika ja energia tässä kohtaa riitä.

Aamuapalan jälkeisen toiminnan nopeuden määrää viikonpäivä, sillä kerhopäivinä ti ja to ollaan jo täydessä vauhdissa matkalla kerhoon ennen ysiä. Toisina päivinä, kuten tänä nimenomaisena, kun ei ole kiire minnekään voi hyvin vitkutella vähän pidempään ja pistää porukka kasaan vähän hitaammin. Ehtii myös vaihtaa Peetulle vaatteet toiseen kertaan, kiitos ilmakylpyjen ja pissakaarien.

Yhdeksän ja kymmenen välillä pienempi alkaa unille ja isompi saa vähän enemmän huomiota. Aamusta äitikin on energisimmillään ja innostuneimmillaan, joten silloin saattaa saada tehdä vaikka hamahelmiä. Ulos lähdetään joka päivä, satoi tai paistoi, ettei seinät kaadu päälle.

Lounas toistaa aamupalan tuttua kaavaa, lapsille ruoka ensin, sitten ihana päivän toinen oma hetki. Minä, lounas ja askartelulehti pädissä. Lounaankin jälkeen hyvä ystävämme on telkkari, jota Pihla varsin intensiivisesti katsookin. Peetu ei kumma kyllä sitä jaksa liiemmin katsoa, lähinnä kiinnostaa sieltä kuuluva musiikki. Sen sijaan poika leikkii leluilla ja sallii mulle mahdollisuuden keskittyä päiväni inhokki-suosikkikohtaan: siivous ja järjestely. Tiskikone pyörimään, usein pyykkikonekin. Puhtaat pyykit pois ja pöydät puhtaiksi. Hiekkalastin taltutus eteisessä. Usein valitan mielessäni tätä tehdessäni, mutta kuitenkin nautin siitä jäljestä ja siisteydestä. Viha-rakkaussuhde.

Sitten kelpaa hetki maata  leikkiä lattiallakin, kun on nättiä.

Ja kas, päiväuniaika! Päivän oma hetki numero kolme. Peetu nukahtaa edelleen rinnalle ja Pihla on tämän ajan omassa huoneessa lepäämässä/rauhoittumassa/leikkimässä/laulamassa/soittamassa nokkahuilua. Ja mä saan uppoutua puhelimella Pinterestin/blogien/Candy Crushin maailmaan. Iltapäivään ajoittuu Peetun pidemmät unet, jolloin ehditään tehdä paljonkin. Aika usein askarrellaan, sillain rinnakkain, kumpikin omia juttuja. Tai leikitään koulua, mä olen opettaja joka vaan istuu sängyllä ja antaa Pihlalle tehtäviä.  Leikki mun makuuni.

Ruoanlaitosta alkaakin illan varsin ripeätahtinen suorittaminen, vähän epäreilua, että koko perheen yhdessäoloaika on varsin lyhyt ja touhua iltoihin mahtuu saman verran kun kokonaiseen päivään kolmistaan. Ruoka, Pikku Kakkonen, koiran lenkitys, kauppareissu, leikit ja laulut, suihku/kylpy, iltapala ja nukkumaan. Kaikki 2,5 tunnissa.

Viimeistään varttia vaille kasi kaksi parivaljakko sulkeutuu omiin huoneisiin, minä ja Peetu meidän makkariin, Pihla ja isä Pihlan huoneeseen. Pienempi nukahtaa nopeasti, isommalle luetaan 15-20 minuuttia, jonka jälkeen nukahtaa yksikseen puoli ysiin mennessä.

Päivästä palkinnoksi neljäs oma hetki. Oi sitä hiljaisuutta ja joutenoloa. Olen jopa ehtinyt tylsistyä iltaisin viimeaikoina, kun ei muka ole tekemistä. Se on aika saavutus. Ja myöskin varsin tervetullut tunne päivän touhujen jälkeen.

Tämä päivä oli hyvä. Vähemmän hyvinä joukkoon mahtuu itkua ja hammastenkiristystä, hiusten halkomista ja hermostumisia. Hyvä tai huono päivä, tulee se päätökseen usein vasta seuraavan puolella, kun kömmin nukkumaan ilman Peetua, jiihaa! Toki vain herätäkseni pian ottamaan sen viereen...