Äly hoi, älä jätä

Viimein sen tein. Haastoin itseni älyllisesti. Kävin töissä. Keikalla. Ensin yhden kerran. Ja pian jo toisen. Nyt jo kolmannen! Tuntui mahtavalta, että tein jotain merkityksellistä ja järkevää. Muutakin kuin sitä iänikuista ruokkimista, pyykkäämistä ja tössötystä.

Niin paljon, kun nautinkin kotona olosta, alkaa tämä toinen kierros ja 1,5 vuotta leikkitätinä/  kokkina/ pyykkääjänä/ mitänäitänyton tuntua välillä puuduttavalta ja aivokapasiteettia vähentävältä. Kun ei saa/tarvitse ajatella perusasioita pidemmälle. Kun ei tarvitse haastaa itseään, ei tule suurempia ongelmia, joita pitäisi järjellä ratkoa, joihin ei riitä pelkkä "EI".

Onneksi on työ, joka sallii satunnaisen piipahtamisen. Työn, jossa oppii joka päivä uutta, eikä koskaan ole valmis. Työ, jossa mikään päivä ei ole samanlainen ja saa vähän jännittää. Ja jossa saa käydä yksin vessassa. Ja puhua aikuisten asioita. Työ, jossa joskus tulee valmistakin. Työ, joka tulee aina haastamaan minut älyllisesti, tunteellisesti ja ihan vaan ihmisenä yleensä.

Ja kas, muutama tunti töissä ja kotielämäkin tuntuu paljon mukavammalta. Ja erittäin merkitykselliseltä, täällä mun kuuluu olla, kunhan välillä saan mennä muutamaksi tunneksi käyttämään aivojani. Sellainen aivojumppa virittää kotiaivotkin liikkeelle ja, niin kliseistä kun se onkin, arvostan  niin paljon enemmän kotiani, lapsiani ja koko perhettäni.

Muistinvirkistystä

Kylläpä voikin olla vaikeaa löytää tauon jälkeen opiskelumotivaatio! Tuntuu kuin pää olisi kohmeessa ja lukemisen taito unohtunut.

Töihin paluu toi tullessaan myös pakko-opintoja, kun lääkehoidon täydennys-/kertauskoulutus osui kohdalleni.
Ajattelin, että pikku juttu, nopsasti luen materiaalin ja menen tyytyväisenä tenttiin.
Pyh ja pah. On ollut yllättävän vaikeaa löytää hyvä tapa lukea. Ja ennenkaikkea hyvä aika lukea. Materiaali kun on netissä oli lukeminen teknisestikin hankalaa, klikkailua eteenpäin ja huono asento. Ja kuin tilauksesta Pihla lyhensi päiväuniaan hetkellisesti puoleentoista tuntiin ja lukuaika jäi vähemmäksi.

Ja yllättävän vaikeaa on myös unohtaa oma perfektionismi ja ajatella, että tämä ei ole niin iso asia kuitenkaan...

Hetken luettuani huomasin palaavani tuttuun pänttämistyyliin opiskeluajoilta. Luen ja kirjoitan samaan aikaan. Eräänlainen sisälukutekniikka tämäkin lienee. Ja hyväksi havaittu, sillä tentit tuppasivat menemään melkoisen hyvin.
Millaisia tekniikoita teillä muilla on? Olisiko parempia kuin tämä?

Mutta hitsi että on raskasta tämä opiskelu! Täytyy vaan todeta, että onneksi se on väliaikaista, en millään jaksaisi tällaista elämää. Oon ajatellut jatko-opintoja, maisteriksi ja sitten opettajaksi, ja nyt tiedän sen varmaksi, mitä olin aiemmin ajatellut: haluan odottaa, että ei ole pieniä lapsia opiskeluaikoina. Ei millään riittäis energia.
Nostan hattuni erittäin korkealle äideille, jotka saavat ajan, energian ja järjen riittämään opiskeluun ja äitiyteen. On se vaan niin erilaista, kun opiskelujuttuja pitää tehdä kotonakin, mahdollisen pitkän lähiopetuksen päälle vielä. Töissä käydessä sentään saa jättää hommat sinne ja keskittyä vapaa-aikaan kotona.
Sitä tulee niin mukavuuden haluiseksi nopeasti :)

Rullaati rullaa

Niin se arki alkaa rullata meilläkin. Ensimmäinen työviikko takana ja kaikki on mennyt hienosti. Pihla tuskin edes huomaa, että mä olen mitään töitä aloittanut, kun "hoitopäiviä" on ollut vasta kolme.
Sitä paitsi mummun kanssa Pihlalla oli sen verran lokoisat oltavat, että tyttöä varmaan harmitti olla mun kanssa :) Mummu nimittäin vietti lähemmäs kaksi tuntia Pihlan kanssa puistossa kahtena päivänä, luksusaktiviteetti johon mä en taivu noin pitkäksi aikaa.

Nyt edessä on vapaapäivät, kolmivuorotyöläisen viikonloppu alkaa nyt. Jee!

Nyt on aika nauttia niistä tavallisista asioista. Sängyllä hyppivästä taaperosta, joka oppi yhtäkkiä juomaan lasista ilman suurempaa harjoittelua. Hyvästä ruoasta ja ihanan aviomiehen seurasta. Virkkauksesta ja askartelusta. Kavereiden seurasta.

Ja bloggaamisesta. Kuulumisiin siis :)

Eroahdistusta

Huomenna se koittaa. Elämämme mullistuu jälleen kerran.
1 vuoden ja 6 kuukauden kotiäitiyden jälkeen mua kutsuu työt.

Kun tein lopullisen päätöksen töihin paluusta kesän alussa, se tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Tuntui, että kodin pienet ympyrät alkoi jo hiljalleen käymään liiankin pieniksi ja töihin paluu toisi kaivattua vaihtelua elämään.

Voi kuinka nyt tuntisin samoin.
Juuri nyt tunteet ovat nimittäin hyvin päinvastaiset. Jännittää, pelottaa ja ahdistaa. Tunteet myllertää hirveästi, pääasiassa linjalla "miten voin hylätä lapseni".
Kärjistettynä tuntuu hölmöltä, että me ollaan hankittu lapsi, joka nyt hylätään suurimmaksi osaksi valveillaoloaikaansa muiden hoiviin. En oikeastaan tiedä mistä tämä tunne tulee, olen aina ollut sitä mieltä, että en ole kotiäiti-tyyppiä ja lapset kasvaa yhtä hyviksi kansalaisiksi tarhassa käydessään. Varmaan jokin alkukantainen vietti nostaa päätänsä ja varoittaa mua jättämästä poikasta yksin.

Ristiriita tässä kaikessa on valtava. Järki sanoo, että kyllä se on askel oikeaan suuntaan, nyt on aika aloittaa tämä vaihe elämässä. Pidän todella paljon työstäni ja tiedän saavani työstäni jotain, mitä en kotona saisi. Töihin paluu on jo ammattitaitonikin kannalta hyvä asia, haluan päästä tekemään sitä, mihin olen vuosia opiskellut, ja oppimaan lisää.

Uskon myös vakaasti siihen, että musta tulee uusia, parempiakin, puolia esiin äitinä ja vaimona, kun en elä 24/7 pirttihirmuna (tai melkein ainakin, kyllähän mä oikeasti kotoakin olen poistunut :) ). Opin ehkä näkemään asiat hieman laajemmassa merkityksessä, eikä jokainen pikku asia jaksa ärsyttää, kun ei ole niihin niin paljon aikaa keskittyä. Osaanpa varmasti myös arvostaa enemmän hetkiä Pihlan ja Mikon kanssa.

Mutta sille tunteelle ei järki voi mitään, että Pihlan elämä ja touhut jatkuu ennallaan vaikka mä en ole paikalla. Tuntuu hurjalta ja kurjalta, että mä en ole se, joka vastaa tytön tarpeisiin ja hätähuutoihin. Ja tyttö oppii uusia asioita, enkä mä olekaan se, joka ne ensimmäisenä näkee.
Toisaalta onni on se, että se joka ne temput näkee ja kyyneleet kuivaa on mun äitini, Pihlan mummi. Ollaan niin onnekkaassa asemassa siinä, että äitini jää neljäksi kuukaudeksi vuorotteluvapaalle hoitamaan Pihlaa. Mahtava järjestely kaikkien kannalta; Pihlan ei tarvitse mennä vielä päiväkotiin ja äitini saa taukoa töistä ja viettää aikaa Pihlan kanssa. En tiedä pystyisinkökään tähän samaan syssyyn käsitteleen Pihlan päiväkotiin menonkin. Onneksi ei tarvitse.

Onni (ja kirouskin) on myös se, että en ole ma-pe kasista neljään töissä. Kolmivuorotyöläisenä vietän paljon myös arkipäiviä kotona eikä elämä ole niin lukkiutuneet aikataulutettua. Toisaalta epäsäännölliset työajat syö perheen yhteistä aikaa, mutta toisaalta se tuo myös aikaa Mikolle olla hands on -isä, kun mä en ole hääräämässä ympärillä. Ja mummikin saa välillä vapaapäiviä ;)

Saa nähdä miten tämä elämä tästä muotoutuu. Eiköhän kaikki iloksi muutu :) Vaikka juuri nyt, töihin lähdön aattona, tunteet on kyllä pinnassa ja kyynel silmäkulmassa.

Miten te muut tästä selvisitte? Sanokaa pliis, että tää helpottaa :)
Entä te jotka olette vielä kotona, miltä tuntuisi mennä töihin?

Kuvituksena Pihla-pienoinen viiden päivän ikäisenä suosikkikuvasarjassani. Nyyh. Tuntuu kun olisin hylkäämässä tuon pienen suloisen vauvan.

Kun äiti töihin lähti...

Onneksi ei vielä lopullisesti, vain keikalle. Äiti parka on maha kippuralla jännityksestä :)
On onni, että työni on sellainen, että voin tehdä keikkaa. Rahapussi tykkää ja ammattitaito tykkää. Mutta maha ei tykkää ;)

Tarkoituksenani on tehdä vuoro siellä, toinen täällä, arkena iltoja, viikonloppuisin muitakin vuoroja. Eräänlainen pehmeä lasku työelämään, johan olen sieltä yli 11 kuukautta ollut poissa! Uskomatonta miten nopeasti aika menee. Oon kyllä niin omaksunut kotiäidin roolini, että tuntuu ihan oudolta astua taas vanhaan "rooliin".

Ja hyväähän tämä tekee Pihlallekin, opetella hiljalleen elämää ilman äitiä. Saa nähdä, jos joku kerta voitaisiin ottaa hoitaja kokonaisen vuoron ajaksi, nyt mummu hoitaa vain hetken ennen Mikon kotiin tuloa.

Eilen jännitys muuttui hetkeksi huoleksi ja suruksi, tuli yhtäkkiä olo, että onpa hölmöä "hylätä" lapsi töihin menemisen vuoksi. Jo raskaaksi tullessani tiesin, että olen kotona kauemmin kuin vanhempainvapaan ajan. Eilen sitten katselin kainalossa nukkuvaa Pihlaa, vielä niin pientä vauvaani, ja murehdin Pihlan jättämistä kotiin. Hassua, koska olen kyllä ollut poissa kotoa erinäisissä tilanteissa, eikä mun tarvitse huolehtia siitä, pärjääkö Mikko Pihlan kanssa. Jotenkin se tuntuu vaan erilaiselta lähteä näin suunnitelmallisesti pois ja vieläpä sinne töihin. Huoh. Onhan tämä myös pisin aika mitä olen ollut poissa. Saa nähdä kuinka pistoksissa olen puolessavälissä vuoroa :D

Nauru onneksi auttaa vähän jännitykseenkin...

kuva täältä