Eroahdistusta

Huomenna se koittaa. Elämämme mullistuu jälleen kerran.
1 vuoden ja 6 kuukauden kotiäitiyden jälkeen mua kutsuu työt.

Kun tein lopullisen päätöksen töihin paluusta kesän alussa, se tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Tuntui, että kodin pienet ympyrät alkoi jo hiljalleen käymään liiankin pieniksi ja töihin paluu toisi kaivattua vaihtelua elämään.

Voi kuinka nyt tuntisin samoin.
Juuri nyt tunteet ovat nimittäin hyvin päinvastaiset. Jännittää, pelottaa ja ahdistaa. Tunteet myllertää hirveästi, pääasiassa linjalla "miten voin hylätä lapseni".
Kärjistettynä tuntuu hölmöltä, että me ollaan hankittu lapsi, joka nyt hylätään suurimmaksi osaksi valveillaoloaikaansa muiden hoiviin. En oikeastaan tiedä mistä tämä tunne tulee, olen aina ollut sitä mieltä, että en ole kotiäiti-tyyppiä ja lapset kasvaa yhtä hyviksi kansalaisiksi tarhassa käydessään. Varmaan jokin alkukantainen vietti nostaa päätänsä ja varoittaa mua jättämästä poikasta yksin.

Ristiriita tässä kaikessa on valtava. Järki sanoo, että kyllä se on askel oikeaan suuntaan, nyt on aika aloittaa tämä vaihe elämässä. Pidän todella paljon työstäni ja tiedän saavani työstäni jotain, mitä en kotona saisi. Töihin paluu on jo ammattitaitonikin kannalta hyvä asia, haluan päästä tekemään sitä, mihin olen vuosia opiskellut, ja oppimaan lisää.

Uskon myös vakaasti siihen, että musta tulee uusia, parempiakin, puolia esiin äitinä ja vaimona, kun en elä 24/7 pirttihirmuna (tai melkein ainakin, kyllähän mä oikeasti kotoakin olen poistunut :) ). Opin ehkä näkemään asiat hieman laajemmassa merkityksessä, eikä jokainen pikku asia jaksa ärsyttää, kun ei ole niihin niin paljon aikaa keskittyä. Osaanpa varmasti myös arvostaa enemmän hetkiä Pihlan ja Mikon kanssa.

Mutta sille tunteelle ei järki voi mitään, että Pihlan elämä ja touhut jatkuu ennallaan vaikka mä en ole paikalla. Tuntuu hurjalta ja kurjalta, että mä en ole se, joka vastaa tytön tarpeisiin ja hätähuutoihin. Ja tyttö oppii uusia asioita, enkä mä olekaan se, joka ne ensimmäisenä näkee.
Toisaalta onni on se, että se joka ne temput näkee ja kyyneleet kuivaa on mun äitini, Pihlan mummi. Ollaan niin onnekkaassa asemassa siinä, että äitini jää neljäksi kuukaudeksi vuorotteluvapaalle hoitamaan Pihlaa. Mahtava järjestely kaikkien kannalta; Pihlan ei tarvitse mennä vielä päiväkotiin ja äitini saa taukoa töistä ja viettää aikaa Pihlan kanssa. En tiedä pystyisinkökään tähän samaan syssyyn käsitteleen Pihlan päiväkotiin menonkin. Onneksi ei tarvitse.

Onni (ja kirouskin) on myös se, että en ole ma-pe kasista neljään töissä. Kolmivuorotyöläisenä vietän paljon myös arkipäiviä kotona eikä elämä ole niin lukkiutuneet aikataulutettua. Toisaalta epäsäännölliset työajat syö perheen yhteistä aikaa, mutta toisaalta se tuo myös aikaa Mikolle olla hands on -isä, kun mä en ole hääräämässä ympärillä. Ja mummikin saa välillä vapaapäiviä ;)

Saa nähdä miten tämä elämä tästä muotoutuu. Eiköhän kaikki iloksi muutu :) Vaikka juuri nyt, töihin lähdön aattona, tunteet on kyllä pinnassa ja kyynel silmäkulmassa.

Miten te muut tästä selvisitte? Sanokaa pliis, että tää helpottaa :)
Entä te jotka olette vielä kotona, miltä tuntuisi mennä töihin?

Kuvituksena Pihla-pienoinen viiden päivän ikäisenä suosikkikuvasarjassani. Nyyh. Tuntuu kun olisin hylkäämässä tuon pienen suloisen vauvan.