Happiest place on earth

Juuri sinä päivänä, en olisi halunnut ollaa missään muualla kenenkään muun kanssa,  enkä olisi voinut olla yhtään onnellisempi. Juuri sinä päivänä se oli maailman onnellisin paikka. Disneyland hurmasi meidät.

Tässä pieni korvamatokoukku It's a small world-veneajelusta...  (klik!)

Riitti katseltavaa, ihmeteltävää, haisteltavaa, maisteltavaa, kummasteltavaa, hämmästeltävää. Kaikki oli niin pitkälle vietyä ja ylilyötyä, että se ei haitannut yhtään. Mikkiä riitti kaivojen kansissa, rakennuksissa, ruoissa ja kasveissa. 

Kuvat kertoo tarinan itseoikeutetusti. Hauskaa oli, niin isoilla kuin pienillä.

LA baby!

Toinen etappi Amerikan valloituksellamme oli Los Angeles. Ensimmäistä kertaa koskaan varattiin airbnb:n kautta asunto. Ja kyllä kannatti. Asuimme Venice Beachillä ihanassa omakotitalon alakerrassa, muutaman kymmenen metrin päässä Venicen rantaboulevardilta ja rannalta. Huikea paikka ja tosi kiva kämppä. Lapsiperheenä sitä on vaan arvostettava mahdollisuutta vapaampaan elämään ja isompiin tiloihin. Ja keittiötä. Sen kunniaksi heti ekana iltana tehtiin ruoaksi makaronimössöä ja lapset tykkäs.

Losissa nähtiin kahden ja puolen päivän aikana paljon. Auto siellä oli ihan ehdoton, mielettomät etäisyydet kaikkien paikkojen välillä. Sielläpä me sit suhattiin pitkin ruuhkistaan tunnettua 405 moottoritietä ja monia muitakin. Navigaattori ohjasi meidät paikasta toiseen, mm. Hollywoodiin, Sunset stripille, läpi Beverly Hillsin hienojen asuinalueiden, Mulholland Drivelle ja Griffith Parkiin. Iso kiitos siis navigaattorille, sillä ilman tuon leidin tarkkoja ohjeita olisi moni paikka jäänyt näkemättä, sen verran hektistä tuo liikenne Losissa oli.

Hieno kaupunki, ei voi muuta sanoa. Sopivassa suhteessa kaupunkielämää ja rantaa, rentoa ja vauhdikasta, modernia ja periamerikkalaista. Suosittelen.

Tien päällä, osa 1

Matkaamme kuului paljon autoilua. Siis todella PALJON. Sen siitä saa, kun haluaa nähdä mahdollisimman paljon.

Ensimmäinen pitkä pätkä ajettiin San Franciscosta Los Angelesiin. Aloitettin klo 06.40 ja suhautettiin moottoritietä Montereyhin aamiaiselle. Siitä aloitettiin ajo kuuluisalla ja uskomattoman kauniilla California Highway 1:llä, eli Pacific Coast Highwaylla. Satoja mutkia, kapeaa tietä, matalat nopeudet, vuoria, kallioita ja kilometritolkulla upeaa rantaviivaa. Matkalla nähtiin paitsi satoja, ehkä ennemminkin tuhansia, turisteja, myös pelikaaneja, simpukoita ja ranta täynnä merinorsuja. Pysähdyksiä tehtiin fiiliksen, paikkojen kauneuden ja nälän mukaan. Takapenkki yllätti positiivisesti ja vasta Malibussa viimeisillä kilometreillä alkoi jatkuva "koska ollaan perillä". 

Kahdeksalta illalla oltiin viimein perillä, takana siis liki 13,5 tuntia matkaa, joista ajettua 9h 55 min ja 735 kilometriä. Lupaava aloitus, joka valoi uskoa, että loputkin siirtymät onnistuu.

I left my heart in San Francisco

I left my heart in San Francisco.

High on a hill, it calls to me.

To be where little cable cars climb half way to the stars.

The morning fog may chill the air, I don't care.

- Tony Bennett -

San Francisco oli hieno. Erilainen. Epäamerikkalainen, enemmänkin eurooppalainen. Kaunis. Persoonallinen. Kotoisa. Ja ehdittiin nähdä niin kovin vähän. 2 päivää ja 2 pientä lasta takasivat sen, että saatiin vain pintaraapaisu. Sinne jäi pala sydäntä, joka pitää palata hakemaan. Aikuisten kesken.

Ehdittiin kuitenkin aika paljon. Ehdittiin kiertää kaupunkia ja ajaa lukuisia mäkiä ylös ja alas. Ehdittiin ihailla Golden Gate Bridgeä päältä, alta ja sivuilta. Ehdittiin ihmetellä Fisherman's Wharfilla mereneläviä, niin lautasella, kuin laitureilla. Ehdittiinpä hetkeksi pois kaupugin hulinastakin Muir Woodsin kansallispuistoon keskelle jättimäisiä puita.

Juuri sopiva määrä ehtimisiä, jotta joukkoon mahtui pysähdyksiä leikkipuistoihin ja joutenoloakin.

Hieno startti lomalle.

Suomen Havaiji

Hailuoto. Ihana Hailuoto. Saari, jossa olen viettänyt lapsuuteni kaikki kesät. Saari, jossa riittää lääniä ja luontoa. Ei mikään pieni tilkku, vaan "Perämeren suurin saari", niinkuin jo pikkutyttönä kaikille kysyjille vastasin. Siinä missä saaren keskelle mahtuu upeita valoisia metsiä, lukemattomia jäkälämättäitä ja legendaarinen Paskakurkkukin, on saaren rannat vertaansa vailla. Upeaa vaaleaa ja hienoa hiekkaa rannalta ja niin kirkasta vettä, että varpaansa näkee lähes kaikenaikaa.

Tänä nimenomaisena päivänä, kun kamera oli rannalla mukana, tuli mereltä mystinen merisumu, joka hetkeksi petti koko rannan. Hienoa kyllä tuokin.

31-vuotiaaksi ennätettyäni olen Hailuodossa käynyt 30 kesänä. Vain viime kesä ja valtava maha esti pitkän matkan. Uusi Hailuoto-sukupolvi on jos kasvussa, Pihlallakin on neljän vuotensa aikana jäänyt vain yhtenä kesänä käymättä. Ja nyt korkattiin Peetun taival.  Tänne Havajille me matkustetaan aina uudestaan. Vaikka on siellä joskus kylmäkin...