On onni, että työni on sellainen, että voin tehdä keikkaa. Rahapussi tykkää ja ammattitaito tykkää. Mutta maha ei tykkää ;)
Tarkoituksenani on tehdä vuoro siellä, toinen täällä, arkena iltoja, viikonloppuisin muitakin vuoroja. Eräänlainen pehmeä lasku työelämään, johan olen sieltä yli 11 kuukautta ollut poissa! Uskomatonta miten nopeasti aika menee. Oon kyllä niin omaksunut kotiäidin roolini, että tuntuu ihan oudolta astua taas vanhaan "rooliin".
Ja hyväähän tämä tekee Pihlallekin, opetella hiljalleen elämää ilman äitiä. Saa nähdä, jos joku kerta voitaisiin ottaa hoitaja kokonaisen vuoron ajaksi, nyt mummu hoitaa vain hetken ennen Mikon kotiin tuloa.
Eilen jännitys muuttui hetkeksi huoleksi ja suruksi, tuli yhtäkkiä olo, että onpa hölmöä "hylätä" lapsi töihin menemisen vuoksi. Jo raskaaksi tullessani tiesin, että olen kotona kauemmin kuin vanhempainvapaan ajan. Eilen sitten katselin kainalossa nukkuvaa Pihlaa, vielä niin pientä vauvaani, ja murehdin Pihlan jättämistä kotiin. Hassua, koska olen kyllä ollut poissa kotoa erinäisissä tilanteissa, eikä mun tarvitse huolehtia siitä, pärjääkö Mikko Pihlan kanssa. Jotenkin se tuntuu vaan erilaiselta lähteä näin suunnitelmallisesti pois ja vieläpä sinne töihin. Huoh. Onhan tämä myös pisin aika mitä olen ollut poissa. Saa nähdä kuinka pistoksissa olen puolessavälissä vuoroa :D
Nauru onneksi auttaa vähän jännitykseenkin...
 |
| kuva täältä |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ihanaa, kun kommentoit. Mai tykkää.