Tässä lapsen uusien sanojen ja taitojen viidakossa oon välillä pysähtynyt miettimään mitä tuo pieni tytön tyllerö voisi mulle opettaa ja on jo opettanut.
Eilen yksi oppitunti tarjottiin puistoreissulla.
Opetusvälineenä oli kaivo.
Enpä ole aikoihin pysähtynyt katselemaan mitä kaivonkannen alla on ja miten ihmeellinen hökötys se onkaan.
Pihla oli niin innoissaan kun huomasi, että rei'istä näkee alas, missä oli vettä! "Että, että, äiti tattoo!"
Eikä innostus ollut laantua, kun näytin kuinka kaivoon voi pudottaa kiven.
Siinä me sitten kykittiin ja Pihla heitti kiviä kaivoon.
Ja mä mietin, miten ihanaa olisi, jos pystyisi itsekin keskittymään yksinkertaisiin asioihin ja iloihin.
Tässä kiireisessä elämäntyylissä töiden ja kodin välissä sitä tuppaa asettamaan liian suuret tavoitteet vapaa-ajalle ja etenkin sille kuuluisalle "omalle ajalle". Tuntuu, että pitäisi tehdä jotain suurta ja ihmeellistä, jotta "aika ei menisi hukkaan".
Vaikka voisi keskittyä niihin pieniin asioihin, jotka tekee onnelliseksi.
Kaivonkansia en aio kuitenkaan lähteä ihailemaan, vaan taidan mennä sohvannurkkaan kutomaan villasukkaa. Ihan itselleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ihanaa, kun kommentoit. Mai tykkää.