Day 16: Something new

Uusivanha taito, uudella tarvikepakkauksella, uusi tyyny tekeillä. Myös mussa on jotain uutta, kun tällaista löysin itseni tekemästä. Ei ristipistot oo ennen innostanut. Mutta tästä tuleekin hieno, eikä mikään nolo!

----------------

A new skill with a new kit, a new pillow in the making. There's something new in me too since I've found myself doing this. Cross stitching hasn't been my thing at all before. But this will be an awesome one, not one of those embarrassing ones...

Yksi painava sana lisää

Jotta tasapaino ja realismi säilyy, on aiemman puheen kehityksen kehumispostauksen vastapainoksi raotettava totuuden verhoa.

Yksi sana puuttui listasta.
Se on EI. Ja se on meillä aika ajoin iso hitti.

Ein kavereiksi on tulleet myös eipäs ja enkä, sekä läheisiksi tuttaviksi minulle, minun, Pihlan oma.

Sitä uhmaako tämä nyt on?

Vauvan yövalvomisten lisäksi uhmaikä taitaa olla yksi suurimmista kauhistelun aiheista lapsen hankinnassa. Yhdessä jos toisessa paikassa uhmaiän alusta varoitellaan juuri Pihlan ikäisten kohdalla. Vielä jokin aika sitten saatiin vain jännittää ja pohtia mahtaako Pihlalle edes tulla koko uhmaa.

No, eipä tarvitse enää jännittää. Tiedä sitten onko tämä sitten sitä itseään, mutta hyvässä vauhdissa ollaan. Yllättävänkin lyhyessä ajassa Pihlalle on muodostunut hyvin selkeä tahto. Ei raikaa kyllä herkästi, jos joku ei huvita. Toki aiemminkin tyttö on osannut kieltäytyä jossain tilanteissa, mutta nyt tuntuu, että kieltäytyminen on yksi parhaimmista asioista.

Otatko puuroa? Tuu potalle. Lähdetään ulos.

Hullunkurisinta on se, että tässä ei-puuskassa Pihla kieltäytyy myös täysin mieluisista tekemisistä.

Tehdäänkö palapelejä? Tuu äitin syliin lukeen kirjoja. Piirrelläänkö?

Siinä tuleekin esille se toinen puoli kytevästä uhmasta.

Kaikki pitää saada tehdä itse.
Kaikki on Pihlan omaa.
Jos Pihla itse keksii vaikka sekunti äidin ehdotuksen jälkeen, niin silloin voidaan tehdä palapelejä. Ihan itse.

Eikä näitä asioita sanota kauhean lempeästi. Mikä on melkoisen hämmentävää. Yleisesti Pihla on hyvin lauhkea, isänsä luonteen perinyt. Mutta kieltäytymistä ei hoideta kainosti, vaan napakasti tyttö kivahtaa ei! Ja minä se vasta raikaakin, oikein pitkästi ja hartaasti.
Mutta sekin kai on osa uhmaikäisen toimintaa? Tunteet on suuret ja heittelevät laidasta laitaan.
Pihlakin vetää nollasta sataan tahtomistensa kanssa, mutta yhtä nopeasti se vielä toistaiseksi loppuu. Toivottavasti siinä asiassa ei ole pahempaa luvassa.

Minkälaisia kokemuksia teillä muilla on uhmasta?
Jotain kultaakin kalliimpaa vinkkiä miten tästä selvitään?
Itse olen nyt aloittanut sillä, että lasken kymmeneen, ja annetaan neidin hoitaa huutaminen, itse en siihen ryhdy.

Meillä taitaa asua tyttö, joka haluaa kuninkaaksi kuninkaan paikalle... (klik!)

Mitä voin oppia lapseltani?

Pihlalla on menossa valtava oppimisen kausi. Tai siis uuden oppiminen on todenteolla alkanut ja loppua sille ei varmasti näy.

Tässä lapsen uusien sanojen ja taitojen viidakossa oon välillä pysähtynyt miettimään mitä tuo pieni tytön tyllerö voisi mulle opettaa ja on jo opettanut.
Eilen yksi oppitunti tarjottiin puistoreissulla.

Opetusvälineenä oli kaivo.

Enpä ole aikoihin pysähtynyt katselemaan mitä kaivonkannen alla on ja miten ihmeellinen hökötys se onkaan.
Pihla oli niin innoissaan kun huomasi, että rei'istä näkee alas, missä oli vettä! "Että, että, äiti tattoo!"

Eikä innostus ollut laantua, kun näytin kuinka kaivoon voi pudottaa kiven.
Siinä me sitten kykittiin ja Pihla heitti kiviä kaivoon.

Ja mä mietin, miten ihanaa olisi, jos pystyisi itsekin keskittymään yksinkertaisiin asioihin ja iloihin.
Tässä kiireisessä elämäntyylissä töiden ja kodin välissä sitä tuppaa asettamaan liian suuret tavoitteet vapaa-ajalle ja etenkin sille kuuluisalle "omalle ajalle". Tuntuu, että pitäisi tehdä jotain suurta ja ihmeellistä, jotta "aika ei menisi hukkaan".
Vaikka voisi keskittyä niihin pieniin asioihin, jotka tekee onnelliseksi.

Kaivonkansia en aio kuitenkaan lähteä ihailemaan, vaan taidan mennä sohvannurkkaan kutomaan villasukkaa. Ihan itselleni.

Perinteiden perässä

Matkakertomusta pukkaa taas, kera iki-ihanien Hipstamatic-kuvien :)

Viime viikolla juna siis kuljetti mut ja Pihlan perinteisesti mökkeilemään Hailuotoon, mummon, mummin ja taatan hellään huomaan. Tämähän oli jo Pihlan toinen reissu Hailutoon, ensimmäinen kun tehtiin viime vuonna.
Ja kivasti se juna kuljettikin, 5 tuntia suuntaansa junassa kävelemistä rakastavan lapsen kanssa tuntui etukäteen aika kamalalta ajatukselta. Mutta selvittiinpä siitä :) Iso apu oli IC2 juna, jossa vaunut oli likellä ja leikkipaikka yläkerrassa. Myös eväät ja vieressä istuneet ihmiset olivat avuksi.

Koska edellisestä kerrasta oli vuosi kulunut ja ikääkin silloin oli vasta neljä kuukautta, riitti Pihlalla ihmettelemistä mökissä ja sen ympäristössä. Onneksi oppaina oli mummo (Hailuodon kesiä ehkä 60), mummi (kesiä 57) ja taata (kesiä ehkä 11). Heidän kanssa kelpasi Pihlan touhuta. Niin ja olinhan mäkin siellä, 27. kesää viettämässä :)
Pääasiassa tyttö kulki pitkin kenturaa ja joku kulki perässä. Pihlan kävelytaito kehittyikin huimasti, kun kulki siellä juurakkojen ja kumpujen keskellä.
En olekaan päässyt vielä Pihlan kävelytaidolla kehumaan! Viimein 1v 4kk iässä tyttö alkoi kunnolla kävellä. Meno olikin heti tosi varmaa, kannatti näköjään odottaa vähän pidempään. Kohta meno äityy vielä kovemmaksi, juoksuaskel tuntuu olevan harkinnan alla...

Myös vaunulenkit läheiselle lammasaitaukselle olivat päivittäinen juttu, joskus kolmekin kertaa. Tulipa bää vahvaksi osaksi sanastoa. Myös naapurin koiria käytiin ihailemassa. Suurimman osan ajasta tyttö vietti ulkona ja näytti nauttivan täysin rinnoin. Hieman mietitytti paluu kerrostalokaksioon ja lyhyisiin ulkoiluihin. Olisi se oma piha vaan niin kiva.

Kävelytaidon kehittymisen lisäksi uusia taitoja Pihla oppi myös. Nimittäin kukkien kastelun, mustikoiden poimimisen, pöydän kattamisen ja (vedellä) maalamisen. Ihan päätä huimaa miten paljon tuollainen pieni voi oppia. Ja ilman että kukaan opettaa. Nyt Pihlan touhuja on niin hauska seurata, kun toinen tosissaan touhua ja tuhertaa.

Mustikkatouhusta oli pakko ottaa videokin mahtavalla 8mm vintagekamera-appilla.

Sillä välin kun Pihla teki kaikkea tätä, vietin mä pitkälti aikani maalisivellin kädessä. Miksi, sen tulette näkemään pian. Tässä pientä vinkkiä ja yksi Pihlan opittu taito, leikkijuominen :)

Kaiken kaikkiaan ihana viikko. Hailuoto on sellainen paikka johon täytyy kerran kesässä päästä, se on perinne ja tuntuu, että ei ole kesää ilman Hailuodon reissua. Olisi ihanaa, jos Pihlalle Hailuoto muodostuisi samanlaiseksi "instituutioksi" ja nämä samat touhut jatkuisivat vuodesta toiseen.