...pahoittelemme. Jääkää odottamaan.
Odota rakas pieni hetki, äiti tulee kohta.
En edes viitsi laskea kuinka monta kertaa tuo lause on kaikunut meillä viimeisten viikkojen aikana. Tyhjille korville yhä enemmän, sillä turhautuuhan tohon jankutukseen itsekin. Mutta sitä se on, joku odottaa. Jonkun hätä tarvitsee priorisoida. Joku pärjää hetken ilman äidin apua.
Tavoittelemanne henkilö puhuu toisen kanssa, odottakaa.
Nämä jakautumishaasteet on uusi haaste meidän elämässä. Tai siis mun, ma-pe 7.30-16.30 välille ajoitettuna, iltapäiväpainotteisesti. Mitä isommaksi poikanen kasvaa, sitä enemmän sekin "vaatii". Ihan vastasyntynyttähän ihan oikeasti vaan imetetään. Mutta hiljalleen vauvakin kaipaa muutakin tekemistä kun syöminen. Ainakin tämä meidän tyyppi. Nukuttuaan koko aamupäivän ja joskus pätkän iltapäivääkin kaipaa pienempikin ihmiskontaktia, ennenkaikkea syliä. Tietenkin tämä ajoittuu juuri siihen hetkeen kun Pihla on täynnä energiaa ja tekemistä vailla. Pistää välillä huokaisemaan. Ja vilkaisemaan kelloa valitettavan monta kertaa, kun puoli viisi ja miehen kotiintulo tulee niiiin hitaasti.
Olkaa hyvä, odottakaa.
Miten päättää kumpi odottaa? Kumman tarve on akuutimpi? Varmasti pikkuveli joutuu huutamaan ruokansa perään enemmän kun ainokaiset lapset. Varmasti Pihla joutuu leikkimään enemmän yksin. Ja takuuvarmasti joku hermostuu enemmän kun ehkä olisi tarpeen. Parhaani teen, että se en olisi minä.
Var god och vänta.
Eniten tulilinjalle joutuu kuitenkin laadukas ajanvietto lasten kanssa. Tarpeisiin vastaaminen on tietenkin ensisijaista ja tärkeää kasvatuksessa, mutta pitäähän sitä lasten kanssa muutakin tehdä. Työkaverini kertoi hyvin omista ajatuksistaan tässä asiassa, jotka täysin jaan: Molemmat osapuolet vuorollaan "riistää" toisen laatuaikaa. Kun haluaisin nössötellä ja tössötellä vauvan kanssa, kaipaa Pihla huomiota/juotavaa/pyyhkijää/ lukijaa/leikittäjää. Ja kun taas haluaisin keskittyä Pihlan kanssa touhuamiseen kuuluu kimakka kutsuhuuto, johon on syytä vastata heti, jos mielii korviaan suojella. Turhautuuhan siinä yksi jos toinenkin.
Please wait.
Taidetaan olla kahden lapsen äitiyden ytimessä tämän ongelman kanssa. Ja taidan olla ihan alkutaipaleella tässä asiassa. Poikanen on kuitenkin vasta (jo!!) 7 viikkoa. Mitä tapahtuu sitten kun toinenkin liikkuu? Toinenkin haluaa leikittäjää? Ja tietty ihan eri leikkejä kun isosisko.
Odota.
Minkäs teet kun käsiä on vain kaksi. Onneksi on kuitenkin korvat ja suu erikseen. Voi kuunnella tai ainakin yrittää toisen touhuja ja juttuja ja samalla jutella toiselle ja rauhoitella. Ja jalat jotka ehtivät salamana paikasta A paikkaan B
(koskahan mä kompuroin tai kaadun ensimmäisen kerran portaissa?).
Ja onneksi kello on joka päivä tullut puoli viisi.
Ja onneksi poikanen tarjoaa päivän paistetta ja palkintoja saamastaan huomiosta: kuvissa niitä ensimmäisiä pieniä hymyjä.
