Odotettu odottamaton tapahtuma

Vielä viikko sitten kannoin ylpeänä vatsaani, jossa pieni potki ja mylläsi innokkaasti.

Sitten alkoi tapahtumien sarja, joka eteni päiväunien yllätysloppumisesta yön pikkutunneille ja jossa yllättävän merkittävässä roolissa oli vesi, niin meidän lämminvesivaraaja kuin sairaalan allas.

Ja lopputuloksena jotain, minkä odotin ja tiesin tulevan, mutta en vielä osannut kuvitellakaan sen olevan näin lähellä. 25.7. ei enää ole vain päivä muiden joukossa.

Toit mulle kuumeen

Mää en oo koskaan tunnustautunut kovaksi vauvakuumeilijaksi.

Toki molemmat raskaudet ovat olleet varsin toivottuja ja ensimmäistä pienokaista odotettiin kuin kuuta nousevaa jännityksen sekaisin tuntein.

Mutta nyt ollaan ihan uusissa sfääreissä. Mulla on vauvakuume.

Nyt kun laskettuaika on vain parin viikon päässä nousee kuume päivä päivältä. En yhtään ihmettele suomalaista sanavalintaa odotus raskaudelle. Koska sitä tämä on, yhtä odottamista. Onneksi kaikkien hehkuttama toisen raskauden nopea ja huomaamaton eteneminen on totta, eihän tällaista odottamista jaksaisi kovin intensiivisesti.

Mistähän moinen mahtaa johtua?

Inhorealisti-minäni ajattelee, että miksi haaveilen ajasta, jolloin kaikki menee ihan uusiksi. Kun omat tarpeet jää väistämättä taka-alalle ja pienen ihmisen touhuissa kuluu tovi jos toinen. Maito tursuaa läpi paitojen, kroppa kiittää 9 kuukauden kantourakasta ja synnytyksen autuudesta, 3-vuotias kiljuu vieressä ja stressi kasvaa.

Ruusunpunaisin lasein katsottuna näen kuitenkin jotain ihan muuta. Ihana tuhiseva vauva, joka ahnaasti tarttuu rintaan ja helpottaa salamana äidinkin oloa. Isosisko silittelee ja suukottelee suloisena vauvan päätä ja elämä on tasapainoista.

Ja onhan se ihanaa. Saadaan viimein nähdä millainen möllykkä meidän uusi tulokas on. Päästään tutustumaan ihan uuteen persoonaan ja kokemaan jotain, mitä aiemmin ei olla koettu.

Oikeastikin on varmasti niitä hetkiä kun kaikki sujuu hyvin, vauva on tyytyväinen ja isosisko on kiltti ja yhteistyöhaluinen. Siihen yritän keskittää ajatukseni.

Ruusunpunaisuuteen  ja oikeasti ihaniin osuuksiin voi onneksi upota valokuvien avulla. Läpi raskauden oon kahlannut intohimoisesti läpi valokuvia Pihlasta. Ja niitähän riittää, helposti jotain 1000+ kuvaa taitaa olla tytöstä. Vauvakuvia on vaan niin ihana katsella. Yksi kuva kerrallaan on mahtavaa palata niihin ainutlaatuisiin fiiliksiin. Ja pikakelauksella on hauska seurata pienen ihmisen kasvua. Miten monta virstanpylvästä siihen mahtuukaan.

Tuskin maltan odottaa, että päästään kokemaan ne virstanpylväät toisen kerran uuden tulokkaan kanssa. Ja valokuvaamaan.

Kuvituksena Pihla 0-1,5veenä. Ihanana vauvana.

Sivuprojekti

Kaikessa ihanuudessaan on tämä toinen raskaus kyllä ihan erilainen prosessi kuin ensimmäinen ja pienemmän sisaruksen paikka on osoitettu jo nyt: "siinä sivussa se menee". 

Aika lentää siivillä ja maha kasvaa huomaamatta.

Tänään, kun viikkoja on 33 ja risat, otettiin ensimmäiset kuvat mahasta. Tätä tahtia ovat ehkä viimeisetkin.

Mahan kanssa samaa tahtia paisuu tekemättömien asioiden lista. Mieskin on nyt lomalla ja ah tätä rentoutta ja joutilaisuutta. Päällimmäisenä mielessä on haaveet Puuhamaan reissusta ja sadattelut riistohintaisesta Särkänniemestä Koiramäkineen. Ei suinkaan olematon hoitopöytä, vauvansänky, vaipat ja muu tilpehööri. Jos tällä kertaa testaisi sen teesin, että vauva ei tarvitse mitään muuta kuin maitoa ollakseen tyytyväinen?!

Onneksi mahassa myllertää harvinaisen vilkas tapaus, joka hikkailee tasatunnein ja järjestää joka ilta Pihlan nukkumaanmenon jälkeen sen sortin potkusessiot, että ihan täysin ei pysty tyyppiä unohtamaan.

Hirvittää ajatella miten nopeasti tähän pisteeseen on tultu, ei aikaakaan kun löydän itseni synnäriltä ihmettelemästä mahan päällä hikkaaavaa tyyppiä.

Mitä en kyllä malttaisi oikein enää odottaa...