Minäkö hippi?!

Tämä tulee yhtä suurena yllätyksenä niin itselle kuin ihmisille ympärillänikin. Minussakin asuu ilmeisesti "hippi".

En panosta erityisesti luomuun, kauppa-asiat hoidetaan Prismassa Ruohonjuuren sijaan, pukeudun ketjuliikkeiden vaatteisiin ja laitan rahaa asioihin, joita ilmankin voisi olla. Mutta se en olekaan minä se hippi, vaan se äiti minussa on.

Yle uutisoi 9.4. kasvatuksen ääri-ilmiöistä ja erityisesti kiintymysvanhemmuudesta. Kuuntelin radio-ohjelmaa, jossa toinen toimittajista luetteli kiintymysvanhemmuuden kulmakiviä. Oli pitkään imetys, kantoliinailu, sormiruokailu ja perhepeti. "Siis sellaista hippivanhemmuutta" totesi toinen toimittaja.

Sitäkö se on? Olenko sittenkin hippi, enkä mukaavuden haluinen ja jopa laiska äiti?

Täysimetin Pihlaa puoli vuotta ja kokonaisuudessaan vähän yli vuoden. Toki syynä imettämiseen ja sen onnistumisen toivomiseen oli se, että ajattelen rintamaidon olevan parasta ravintoa vauvalle. Mutta ihan vähän laiskuuskin oli tässä mukana: en todellakaan olisi yöllä jaksanut nousta pulloja lämmittämään ja kodin ulkopuolella oli äärimmäisen näppärää vain ottaa vauva tissille.

Juuri imetyksen ja nukkumishalujeni vuoksi meillä oltiin myös liki vuosi "perhepetiläisiä". Yöllä oli niin helppoa vain raottaa silmiä kun tyttö tuhisi vieressä, lykätä tissi suuhun ja torkkua siinä samalla kun Pihla söi. Ja pian jo kuorsattiin vierekkäin. Tästä ihanuudesta on kiittäminen siinä, että tummat silmänaluset eivät vauva-aikana olleet vakiovarustusta. Sen sijaan myöhemmin sain niistä minäkin osani kun yöheräilyt jatkuivat. Oliskohan siis pitänyt jatkaa perhepeteilyä?!

Kestovaippailu taitaa olla se selkeimmin hipein toimintani Pihlan vauva-aikana. Siinä perusteena oli puhtaasti ekologisuus, koska helpommalla kestojen kanssa ei todellakaan pääse. Sama rumba on edessä syksyllä ja rehellisesti sanottuna sitä en odota ollenkaan. Mutta väheneepä kaatopaikkojen vaippavuoret yhden vauvan verran.

Kantoliina kuului niinikään perusvarusteisiin ja erityisesti ihan vastasyntyneenä sitä käytettiin paljon. Mikäs sen näppärämpää kuin pistää beibi rinnuksille liinalla ja kädet jää vapaaksi. Sai tehdä ihan mitä itse halusi; blogata ja virkata vaikka. Tai sit kävellä ympäri kämppää hytkytellen. Mutta eipä väsyny kädet.

Isompana kantoreppumallisempi yksilö oli loistojuttu, sillä kuljettiin pitkin metsäpolkuja ja risteilylläkin. Rattailla kun nyt ei vaan pääse joka paikkaan.

Kun tuli aika siirtyä kiinteisiin ruokiin hurahdin jossain määrin sormiruokailuun. En niinkään siihen ääripäähän, että lapsi osaa itse valita mitä syö, ei siis "baby led weaning" vaan ihan vaan sitä sormin syömistä. Jälleen laiskuuteni iski; oli paljon kivempi iskeä tytön eteen bataatti ja peruna, porkkana ja banaani paloina, jolloin tyttö tyytyväisenä mussutti niitä samalla kun me syötiin omaa ruokaamme. Oli kivaa syödä koko porukka samaan aikaan ilman lentäviä lusikka-annoksia. Toki meillä soseitakin syötiin, lähinnä ruokailun kehittyessä kun piti saada jo hivenen enemmän ravintoaineita koneistoon. Mutta soseet ei kyllä koskaan maistuneet Pihlalle niin hyvin kuin sormiruoka, raukka koitti niitäkin haalia suuhun sormin.

Tästä jouduttiinkiin "tilille" päiväkodissa, kun Pihla sen 2-vuotiaana aloitti. Siellä kovasti kannustivat lusikalla syömiseen ja kysyivät millä aikataululla aiomme Pihlan opettaa pois sormilla syömisestä. Ei lienee ollut mieluinen vastaus kun totesin, että kyllä se ajallaan oppii. Ja niin onkin oppinut. Nyt 3-vuotiaana uudessa päiväkodissa kaikki ruoka menee suuhun lusikalla ja haarukalla ja veitsenkin käyttöä tyttö harjoittelee isompien lasten esimerkkiä seuraten. Mutta pinaattilätyt menee suuhun edelleen sormin, koska "pinaattilätyt kuuluu äiti syödä omilla käsillä".

Onko ääri-ilmiö, jos haluaa tarjota lapsellensa parasta? Näin mä ainakin olen perustellut tekemiseni.

Ok, ymmärrän, että kaikki ei tee näin ja se, että "kehun" tekeväni niin kuin lapselleni on parasta, ei kuulostaa toisin tekevien korvaan niin hyvältä. Mutta en mä vaadi muita tekemään niin. Sama tieto on olemassa kaikille meille ja jää jokaisen omiin käsiin päättää miten toimii.

Ehkä en siis ole niin ääri-ihminen, kun kykenen jossakin määrin olemaan hiljaa valinnoistani ja annan toisten tehdä mitä lystää.

Enkä ehkä ole se kaikkein äärimmäisen ilmestys, olisinhan voinut imettää kolme vuotta ja nukkua koko tuon ajan perhepedissä...

Ja näiden vastapainoksi olen kyllä toiminut kaikkea muuta kuin kiintymysvanhemman "pitäisi". Olen lähtenyt kotoa ilman lasta, olen epätoivoisesti yrittänyt saada sen oppimaan tuttiin ja pulloon omalla maidolla (onnistumatta, minkä niin aion korjata toisella kierroksella), enkä todellakaan ole jaksanut 24/7 hehkuttaa äitiyden mahtavuutta ja omaa erinomaisuutta. Koska ei se nyt vaan aina niin kivaa ole.

Saa nähdä millainen ääri-ilmiö meille kehittyy kun kaikki heittää häränpyllyä ja syksyllä kotona pyöriikin taapero ja vauva. Meneekö näiden kanssa vielä enemmän yli ja innostun, vai otanko sen toisen ääripään. Elämä näyttää.