Kuusi -- Poikani puolivuotias

Kuusi kokonaista kuukautta takana elämää Peetun kanssa. Puolikas vuosi jo!

Ei ole enää ruttuista pientä vauvaa, vaan on terhakka ja reipas pallopäinen poika.

Ei ole enää paikallaan kippurassa makaavaa pientä, vaan villisti napansa ympäri pyörivä iso vauva.

Ei ole enää hiljaisesti tuhisevaa pientä, vaan iloisesti ja varsin kovaa kiljahteleva, päristelevä ja jokeltelva poika.

Ei ole enää passiivista sylissä pidettävää, vaan poika, jonka kanssa voi touhuta ja leikkiä.

Ei ole enää sitä pientä vastasyntynyttä, joka kainalossa oli niin hyvä olla.

On tämä pieni puolivuotias, jonka kanssa on niin hyvä olla ja jolla ennenkaikkea on selvästi hyvä olla meidän kanssa.

Mutten en mitään, en ketään,

alla ikivanhan auringon.

En mitään, en ketään,

enemmän kuin sua.

-J.Tapio-

Neljä

Peetulla on neljä lyhyttä kuukautta elämää takana ja silti tältä ajalta uusia oppeja taskussa enemmän kuin kellään meistä.

Meidän pieni, joka osaa...

... hymyillä. Ja sulattaa sillä kaikkien sydämet. Peetu jopa hymyilee tuntemattomille, mitä Pihla ei koskaan vahingossakaan tehnyt.

... nauraa. Ja saa kaikki nauramaan. Kurkatkaa tuosta sivupalkista Instagram-video kikattavasta pojasta. Ja koittakaa olla hymyilemättä.

... kannatella päätä mahallaan oikein terhakkaasti. Näyttääkin ihan erilaiselta koko poika, kun ei ole kolmoisleukaa ja posket valumassa maata kohti.

... kääntyä vatsalleen, ainakin sillon kun huvittaa. Ainakin yöllä puoliunessa kun pitäisi olla paikallaan.

... jokeltaa niin että siskokin jää äänessä välillä kakkoseksi.

... tarttua kaikkeen lähellä roikkuvaan ja heiluvaan, oli se sitten lelukaari tai siskon kiehkurat.

... viedä kaiken suuhun. Milloinkahan sinne eksyy ensimmäinen barbin kenkä tai nukkekodin keittiövälineet?

.. ilmaista tunteensa hyvin vahvasti, ilon ja surun. Kun harmittaa, niin harmittaa ihan vietävästi. Mutta onneksi se loppuukin nopeasti.

... olla maailman ihanin pieni poika. Ei epäilystäkään.

Nuku, nuku, nurmilintu....

.... stressaa, stressaa västäräkki?

Miksei se nuku?  Miksi se nukkuu?   Koskahan se nukkuu?   Herääköhän se nyt?

Ehdinkö sillä välin kun se nukkuu?  Miksei se herää?   Nyt se nukkuu, mitä se tekee sit yöllä?  Oho, mites se nyt noin hyvin nukkui?

En muistanutkaan, miten paljon stressiä voi pienen ihmisen uni saada aikaan. En taida koskaan olla tyytyväinen.

Viimeiset viikot ongelma on pääasiassa ollut nukkumattomuus. Miten ihmeessä alle kolmekuinen selviää päivästä muutamilla enintään 45 minuutin tirsoilla? Miten vain rinnalle tyytyväisenä nukahtavan saisi nukkumaan muualla?

Sitten tuli päivä, kun toinen nukkui kahdet yli kahden tunnin päiväunet. Ei voi olla totta, nyt se ei sitten nuku yöllä. 

Neuvolassa kysytään miten vauva nukkuu ja syö. En tiedä. En laske syömismääriä ja yritän niin kovasti olla miettimättä sitä nukkumista. Yöelosta en osaa oikeasti sanoa mitään faktoja, en edes aamulla herätessä osaa kertoa montako kertaa poika söi. Pitäisi varmaan virittää videointi yöksi, jos tarkkaa tietoa haluaisi.

Tietämättömyys onkin ehkä paras lääke tähän ongelmaan. Tai ainakin tietämättömän ja välinpitämättömän leikkiminen. Kun ei liika mieti mitä juuri nyt tapahtuu, ei voi liikaa murehtia tulevaa.

Oon yrittänyt omaksua zen-hengen, olla ajattelematta liikaa mitään. Kyllähän lapsi nukkuu sillon kun nukuttaa.

Peetulla taitaa olla unessa viikkobudjetti, sillä pitkässä juoksussa se varmasti nukkuu tarpeeksi. Kai. Ehkei. En tiedä.

Oonkin huomannut että uni ja unettomuus on myös se ehkä tärkein vertaistuen kohde ja tarve. Sitä kierosti iloitsee muidenkin nukkumattomuudesta, onpa ainakin joku joka todella ymmärtää. 

Nukutaanhan teilläkin välillä huonosti, nukutaanhan?!

Kun maailma pysähtyy

Olen aina tiennyt ja tuntenut, että huoli on yksi äitiyden perusolemuksista. Mutta vielä koskaan en ole tuntenut niin suurta huolta kun nyt.

Tähän viikkoon mahtui kaksi rankkaa vuorokautta, unettomia öitä, loputtomalta tuntuvia kyyneleitä, ruokahaluttomuutta ja äärimmäistä huolta. Sydäntäsärkevää huolta.

Isänpäivä sai ikävän lopun, kun pienen aamuinen lämpöily muuttuikin kovaksi kuumeeksi ja Peetu oli selvästi kipeä. Soitto terveyskeskukseen kirvoitti ensimmäiset kyyneleet ja pelko sekä paniikki valtasi mielen.

Edessä oli elämäni ensimmäinen reissu lapsen kanssa terveyskeskuksen päivystykseen. Ikäväkseni joudun liittymään niin valitettavan monen muun joukkoon mielipiteissäni tk-lääkäreistä. Arvostan kyllä suunnattomasti lääkäreitä joo, mutta lapsipotilaat ei vaan taida olla tk-lääkäreiden erityisosaamista. Varsinkaan, jos on nuori, selvästikin lapseton mies. Vai voisiko lapsellinen ihminen todeta, ettei tiedä mikä lasta vaivaa ja kehoittaa menemään kotiin seuraamaan tilannetta tai sitten menemään sairaalan päivystykseen jos jaksan. Jos jaksan?! Siinä tilanteessa olisin vaikka kävellyt Kiinaan, jos se olisi parantanut lapseni. (Luulipa lääkäri kantapohjasta otetun pistoksen kohtaa rokotukseksikin. Huh, onneksi terkat laittaa ne. Oikeisiin paikkoihin.)

"No, voin mää sen lähetteen kirjoittaa, jos haluat mennä käymään."

Hyvä että mentiin. 11 levottoman päivystyksessä vietetyn tunnin jälkeen, lukuisia labrakokeita, keuhkokuvaa, kanyylia ja selkäydinpunktiota "rikkaampana" pieni makasi sairaalan kolkossa metallipinnasängyssä. Se oli kamalinta ikinä. 

Huoli ja tietämättömyys veivät ruokahalun ja unet mennessään, eikä aamukaan tuonut ratkaisua pienen vointiin. Kukaan ei osannut sanoa mikä pientä vaivasi, niin kovaa kuumetta ei vain saisi olla. Aloitettiin kipulääke ja antibiootit ja jatkettiin mietintää. Tässä kohtaa kultaakin kalliimpia oli lasten infektio-osaston ihana henkilökunta. He lohduttivat ja kertoivat mitä tapahtuu, rauhoittelivat ja ohjasivat. Olivat niin mahtavia, että suurin huoli hälveni, kun tiesin lapsen olevan hyvässä hoidossa.

Kipulääke helpotti onneksi Peetun oloa niin hyvin, että sen vaikutuksen aikana poika oli ihan oma itsensä. Vaikutuksen lakatessa tuli kuitenkin karu muistutus, ettei poikanen ollut kunnossa.

Sain myös itse olla paikalla koko ajan, äidin syli selvästi oli paras paikka. Ja sehän sopi minulle, pieni poikanen hyvässä turvassa. Yökin nukuttiin kainalokkain patjalla lattialla. Kauas ei toista halunnut päästää. Eikä se uni olisi muuten kummallekaan tullutkaan.

Aika ja antibiootti teki onneksi tehtävänsä ja pahin tauti väistyi.

Lopulta diagnoosiksi tuli keuhkokuume, joskin hyvin pienenä löydöksenä. Onneksi näin "helppo" löydös, eikä mikään niistä maailman kauheimmista sairauksista, jotka jo mielessäni näin.

Se oli hurjaa se. Tulipa taas tarkastettua elämän ongelmien mittasuhteet ja asioiden prioriteetit. 

Kolme

Miksi ihmeessä vauvat on niin suloisia?
Siksi, että jos ne ei olisi ollenkaan suloisia, ei niiden kanssa jaksaisi kukaan olla.

Tämän kolmannen elinkuukautensa aikana poikasemme on kehittänyt varsin hyvät selviytymistaidot ja kasvattanut söpöyslukemiaan hurjasti. Onneksi, sillä vastapainoksi kaikki se seesteisyys, jota kaksikuukautiskirjoitus huokuu, on kuopattu monta kertaa tämän kuukauden aikana.

Ensin Peetu lakkasi nukkumasta toisia päiväunia. Tyyppi kukkui illat ilman kunnon unia ja vaati jatkuvaa huomiota ja sylittelyä.

Paikatakseen tätä poikanen kuitenkin oli tyytyväinen, kunhan ihmetteli maailmaa ja seurasi muiden touhuja. Ja hymyili. Voi pojat sitä hymyjen määrää ja leveyttä.

Sitten loppui ne ensimmäisetkin päiväunet. Tuli ennätysten päivä, kolmet 45 minuutin unet koko päivänä.

Tämä paikattiin vallan hurmaavilla keskusteluilla. Peetu on kova jokeltelemaan ja vastavuoroinen juttelu on sydämet sulattavaa. Pihla erityisesti tykkää jutella pikkuveljen kanssa. Kunhan vain muistaisi, että ei Peetulle tarvitse jokeltaa, vaikka vastaukseksi saakin guuta, gaata ja gleetä.

Seuraavaksi koetinkiveksi muodostui unien katkonaisuus, jonka kanssa painitaan yhä. Uni maistuu nyt pitkään, mutta ei ilman väliheräilyjä. Aamupäiväunet katkeavat kovin lyhyeen jos ei hyssyttely poikasta vaunuissa. Sitä on tullut kykittyä terassilla vaunuja lykkimässä ihan tarpeeksi. Ehkä poika haluaa äidin kunnon kohenevan, sillä terassilykkimisiin kyllästyneenä olen alkanut lenkkeillä aamupäivällä, jos uni katkeaa. (Herkku, joka on mahdollinen nyt kun mies on hetken kotona. Mitä sitten kun se menee taas töihin?!)

Tämänkin vastoinkäymisen Peetu on kuitenkin hienosti paikannut, nimittäin nauramalla. Voi sitä riemua! Pihla oli kyllä iloinen vauva, mutta ei liiemmin nauranut, hymyili vain. Sellaiset kikattelevat vauvat on vain hauskojen kotivideoiden kautta tuttuja. Siispä tästä lystistä nautitaan oikein täysillä.

Vaikka pienimuotoisia vastoinkäymisiä tai ongelmia saattaakin mahtua pienen kanssa elämiseen, jää ne helposti unholaan kun pieni kikattaa tai killittelee kirkkain silmin hymyillen.

Siksi se on suloinen. Niin tavattoman suloinen.

Ei nimi miestä pahenna

Eikä tämä miehenalku varmasti pahenna nimeä.

Saanko esitellä: meidän Peetu.

Nimi on ollut käytössä jo pitkään ja tyytyväisiä ollaan nimeen. Vaikka täytyy sanoa, että tämän nimen valinta oli äärimmäisen haasteellista. Usko siihen, että kolmannen kerran onnistuttaisiin joku nimeämään onnistuneesti, oli koetuksella. Koska onhan meidän Rufus ihan rufusmainen mopsi ja Pihla ihan pihlamainen tyttö.

Ja taitaa tuo poikanen olla ihan peetumainen poika.

Kaksi

Sinne meni toinen kuukausi ja sen mukana pieni ruttuinen möllöttelevä vauva.

Nyt meillä on poikanen, josta on tullut sosiaalinen olento.
Pienin viettää hurjankin pitkiä aikoja hereillä ja pääasiassa vielä tyytyväisenäkin. Pää kääntyilee ja silmät hakee jotain mitä ihmetellä. Lamppu, kaikkien lasten ikisuosikki, on ehkä hauskinta katsottavaa.  Lelut ei ihan vielä jaksa kiinnostaa, helistintä jaksaa hetken ihmetellä, mutta ihmiset ja se lamppu on paljon kiinnostavampia. Kummasti silmät hakeutuu telkkariinkin päin, erityisesti siskon kirkkaat ja kiljuvat lastenohjelmat kiinnostaa.

Ja tietenkin se sisko itsessään. Hauska huomata, miten poikanen seuraa välillä pitkiäkin aikoja hiljaa siskon touhua. Mitä kirkkaammat vaatteet päällä, sitä kiinnostavampi sisko. Siskonkin mielestä poikanen on aina vain mainiompi, niin kauan kun pieni ei itke. Sitten voi ottaa vikkelään jalat alle.
Mutta hymyillä  ja naureskella kaksikko tykkää yhdessä. Pihla olikin ensimmäinen, jolle pikkuveli väläytti ikenet paljastavan hymynsä. Vaikka poikanen kaikille ja kaikelle tuppaakin hymyilemään, saa sisko ne leveimmät versiot.

Sitä hymyä kyllä riittää. Aivan erilainen kuin siskonsa, joka kyllä osasi toki hymyillä, mutta oli kovin säästäväinen taitonsa kanssa. Tämä naurunappulaksi nimetty yksilö hymyilee ja illistelee, kun joku vähänkin päin katsoo ja innostuessaan oikein hihkuu ääneen. Seurusteluakin poikasen kanssa saa jo aikaiseksi, jutteluihin saa vastaukseksi "hyyn", "gaan" ja "guun".

Ennenkaikkea tämä yksi lisäkuukausi kirjaimellisesti näkyy poikasessa. Samaa tahtia koko varren kanssa kasvaa leuat, reisimakkarat ja silmät. Makkaroita ei voi kuin äiti ylpeänä ihailla, minun aikaansaannosta kaikki, mahtavaa! Ja syvänsinisiin silmiin voisi upota, niin ihanasti ja vilpittömästi poikanen katsoa tapittaa suoraan. Liekö parempaa tunnetta, kuin se lämpö ja rakkaus, joka tulee kun oma pieni ilahtuu sinut nähdessään.

Eikä voi valittaa siitäkään tunteesta, minkä poikanen saa aikaiseksi olemalla varsin kiva asuinkumppani. Yöllä nukutaan kainalokkain vain muutaman kerran heräten ja päivän poika aloittaa nukkumalla sellaiset kevyet 4-5 tunnin unet. Illat illistellään ja huudetaan sopivassa suhteessa, pieniä pätkiä vain tissillä  nukkuen.

Sitä ihan itse yllättyy, miten tuo pieni kehittyy. Se klassinen toisen lapsen "siinä sivussa"-syndrooma kai. Vaikka olen kyllä vähän sitäkin mieltä, että toisen kohdalla haluaisin niin kovasti vain nauttia vauvailusta ja vauvamaisuudesta, että en edes heti halua nähdä suuria kehitysaskeleita. Tahtoisin niin vaan pitää sen pienen tuhisevan käärön. Näitä hetkiä kun ei koskaan saa takaisin. Kohta se jo juoksee ja menee kouluun ja muuttaa pois kotoa ja... No, eletään ja edetään nyt ensin siihen kolmeen kuukauteen.

Shhh... vauva nukkuu

Hah, olisikin joskus shhh... Päin vastoin, riehukaa, vauva nukkuu!

Pihlan vauva-aikana meillä oli yksi yllättävä turhake: pinnasänky. Tyttö nukkui yöt meidän välissä ja päivällä vaunuissa sekä meidän sängyllä. Pinnasänkyä käytettiin hyvin harvakseltaan, vasta kun suurempi liikkuminen alkoi, siirtyi päiväunet sänkyyn ja yöunet vasta yli vuoden vanhana.

Siispä ajattelin, että moinen kapistus olisi nytkin turha.

Mutta enemmän ajateltuna ei homma olekaan tällä kerralla niin yksinkertaista. Yöt tämäkin pieni nukkuu vieressä, mutta päivällä nukkuminen on ongelmallisempaa. Ihan missä vaan ei voi toisen antaa nukkua ja meidän sänkykin on yläkerrassa, missä ei aktiiviaikaa niin paljon päivän aikana vietetä. Koska kahden kerroksen välillä ravaaminen ei innostanut edes ajatuksen tasolla, oli edessä haaste: vanha pinnasänky on valtava eikä mahdu alakertaan.

Onneksi on puskaradio, sairaalan seinämainokset ja blogipropaganda, sillä nyt meillä on Vaavi-sänky. Eikä kyllä parempaa voisi olla ja syitäkin on monia. Liityn siis propagandajoukkoihin.

Käytännöllisyys.

Pieni ja näppärästi liikkuva yksikkö, johon lapsi on helppo laittaa. Lapsen myös näkee hyvin kun se siellä köllöttää. Isosisko erityisesti tykkää tästä ominaisuudesta, pinnojen välistä on kiva kutitella veljeä. Pitkänä tyttönä Pihla myös ylttää yläpuoleltakin paijaamaan vauvaa, vauvan ollessa kuitenkin kivasti turvassa liian rajulta rakkaudelta. Ja poikanen itsekin näkee sieltä ulos, mikä propagandapuheiden/-kirjoitusten mukaan on isomman vauvan kohdalla loisto juttu.

Helppous.

Näpyttelin tilauksen jo hyvissä ajoin kesäkuussa ja laitoin toimituspäiväksi elokuun 1. Sinä aamuna postipoika soitti ja kysyi sopivaa toimitusaikaa ja sovittuna aikana ovikello soi. Sänky oli pakattuna näppärään pahvilaatikkoon, jossa se myös palautetaan (siitä ainoa minimaalinen miinus, että pahvilaatikkoa pitää säästää 4kk...). Ja palautusta varten oli oikein pakkausohjeet ;)

Kierrätettävyys.

Ihanaa, että on olemassa yritys, joka ymmärtää kierrättämisen ja uusiokäytön päälle. Vauvaperheisiin mahtuu niin paljon tavaraa ja ennenkaikkea kertakäyttökulttuuria, että mikäs sen parempaa kuin sänky, jossa on jo moni ennen meidän poikasta nukkunut ja moni tulee vielä nukkumaan. Patja toki on jokaiselle henkilökohtainen, mutta senkin voi uusiokäyttää monella tapaa. Meillä patjan suojana on vedenpitävä lakana, joten sitä voi hyvinkin käyttää. Itse ajattelin ehkä pelastaa Pihlan nukkejen selät ja tehdä patjan niiden sänkyyn. Ja loput menee askartelutarpeiksi.

Kauneus.

Onhan se nätti. Itäeurooppalaisen orpokodin sänky, sanoi mies. Kaikella rakkaudella. Sänky sopii meille ja meidän tyyliin kuin nakutettu ja aiemmin suunniteltu paikka työhuoneessa vaihtuu paraatipaikaksi olohuoneessa. Söpöisä peitto tekee sängystä vielä kivemman ja sisustukseen sopivamman.

Yksi huono puoli tässä kaikessa kyllä on: mihin me laitetaan poikanen 3 kuukauden päästä? Mikä on isomman vauvan vastaava, yhtä hieno ja käytännöllinen nukkumapaikka? No, onneksi on aikaa miettiä. Siihen asti nautitaan Vaavin ihanuudesta.

Yksi

Yksi kuukausi elämää meidän pienellä takana. Tässä kohtaa ei voi muuta kun todeta jokaisen lapsiperheen klassikkolause: miten aika menee niin nopeasti.

Ihan vasta mun syliin annettiin ruttuinen ja kovin kimakasti kiljuva vauva. Ihan vasta me tutustuttiin. Sisarukset näkivät ensimmäisen kerran. Pieni sai ensimmäistä kertaa omat vaatteet päälle ja matkusti kotiin. Poikanen tapasi kaikki tärkeät ensimmäistä kertaa. Kylpi ensimmäisen kerran. Löysi suosikkiasentonsa vatsan päältä. Tuhisi niin pienenä, silmät hädin tuskin aukesivat.

Ihan vasta.

Paljon on mahtunut yhteen kuukauteen. Vastasyntynyt on muuttunut vauvaksi, toinen isosiskoksi ja me yhä enemmän perheeksi. Jos ensimmäinen lapsi mullistaa pariskunnan elämän, tuo toinen mun mielestä siihen enemmän selkeyttä (kaiken sen kaaoksen mukana). Kun lapsia on kaksi, riittää hommaa tasaisesti molemmille meille ja vastuu jakautuu enemmän. Eikä tarvitse harmitella kun toinen saa tehdä omia juttuja toisen touhutessa lapsen kanssa, kun nyt molemmilla on hommaa ;)

Tämän pienen myötä perhe-elämä tuntuu hyvältä, luonnolliselta ja ihanan tavalliselta. Muistaisinpa tämän tunteen aina.

Muistutan itseäni tänään ja kaikkina tulevina päivinä nuuhkimaan vauvan tuoksua, nauttimaan pienen pehmeästä ihosta ja tuhisevasta touhusta. Kohta sekin on jo iso...

Muiston mukavan taskuun taputan...

... siihen saakka kun unohdan?

Vauvakirjat lienee se yksi vakiovaruste, joka löytyy jokaisesta perheestä.

Lapsena yksi suosikkiasioitani oli oman ja sisarusten vauvakirjojen selailu. Jotenkin jännittävää lukea äidin ajatuksia ja perheen tapahtumia ajalta jota ei muista tai jolloin en edes ollut olemassa.

Kun aloin odottaa Pihlaa halusin heti päästä kirjoittamaan ajatuksia ylös ja hinku päästä itse täyttämään vauvakirjaa oli kova. En millään malttanut odottaa vauvan syntymää, joten valitsen vauvakirjan, jossa on myös oma osionsa raskausajalle. WSOY:n Kulta pieni - vauvan oma kirja oli nappivalinta. (Okei, ei ehkä visuaalisesti se mua eniten miellyttävä, sitä olisi tämä tai tämä tai ehkä tämä. No, kaikkea ei voi saada.) Esikoisen odotuksen huumassa se ei kuitenkaan riittänyt, vaan päädyin kirjoittamaan pidempiä tekstejä koneella, eräänlaista raskauspäiväkirjaa.

Nyt toisella kerralla melkeinpä heti raskaaksi tultuani painelin kirjakauppaan ostaakseni samanlaisen kirjan pikkuiselle (ne mun ja sisarusteni vauvakirjat oli samanlaisia ja se oli musta hurjan kivaa). Mutta oi ja voi, sitä ei ollut missään! Selvisi, että painos on loppunut, eikä uudesta ole tietoa. Harmitti niin paljon, että ajattelin laittaa viestiä WSOY:lle ja vaatia uutta painosta. Jotain muutakin oli harmittanut, kun pulitti huuto.netissä kirjasta 60€! Mutta enpä laittanut viestiä, koska raskauspahoinvointi iski ja kiinnostus kirjoittamiseen hävisi sen mukana. Onneksi on kuitenkin ihana mies. Joululahjapaketeista nimittäin paljastui se kirja. Helpotuksen huokaus ja täyttöprojektin kimppuun.

Raskauspäiväkirjaakin yritin kovasti pitää, mutta eihän se ihan niin hyvin onnistunut kuin ensimmäisellä kerralla... Kolme kertaa sain kirjoitettua jotakin ekstraa. Mutta onneksi on se kirjan raskausosio.

Jalan- ja kädenjäljet on ehkä yksi parhaimmista talletetuista muistoista.
Tässä kumpaisenkin murusen jäljet, katsokaa nyt tuota kokoeroa!

Esikoisen vauvahuumassa intoa riitti myös ylimääräisiin kirjoituksiin läpi ensimmäisen vuoden, vauvapäiväkirja tavallaan. Ensimmäisen kuukauden aikana kirjoitin viikon välein, sitten joka kuukausi yksi kirjoitus. Huh, siinä on tavoittelemista tällä kertaa. (Intolijan Oniakin on tehnyt niin ihanat kuukausi postaukset kuopuksesta, kai mäkin pystyn siihen?!)

Mulla on jo pienoisia paineita pelkän kirjan kirjoittamisen suhteen, mutta että nuo "kuukausikirjeetkin". Haluaisin kovasti tehdä samanlaiset tällä kertaa, niin paljon pieniä kivoja asioita on tallentunut kirjoituksiin. Riittäähän aika ja energia, riittähän?

Vai käykö mulle niinkuin äidilleni, jolla ensimmäisen lapsen vauvakirja pursuaa asiaa, keskimmäisen kirjassa on keskinkertaisesti tavaraa ja nuorimman (se olen minä :( ) osuudeksi jää muutaman kuukauden kirjoitukset. Jääkö poikanen vaille kunnolla täytettyä vauvakirjaa? Rustaus siellä toinen täällä? Onko mitään surkeampaa kuin tyhjät viivat kohdassa kohdistit katseesi ensimmäistä kertaa?! Vai voiko sen kuopuksen kohdalla kuitata toteamalla että kohdistit juu? Rasti ruutuun versio voisikin olla näppärä...

Jotta haastetta olisi enemmän kuin riittävästi, ei täyttöurakka kuitenkaan lopu Kulta pieneen. Jatko-osaksi on Pihlalle jo hankittu Summamutikan Minun kirjani, jota saakin sitten täyttää pitkälle teini-ikään asti. Se on kyllä kiva kirja, ulkoisesti paljon kivempi ja siellä on hauskoja juttuja, kuten 4-vuotiaan haastattelu ja kivat taskut mihin saa kerätä kaikenlaisia muistoja, mä kun olen todella huono hävittämään mitään lippuja ja lappuja.

Ja onhan näitä kaikkia sitten kiva lukea jälkeenpäin, kutkuttaa ajatus siitä, kuinka Pihla ja pikkuveli isompina niitä lukevat ja ihmettelevät mun ajatusten kulkua ja elettyä elämää.

Enkä ainakaan unohda niitä tärkeitä virstanpylväitä.

Sisko ja sen veli

Joko uskaltaa huokaista, että tulipa murehdittuanturhaan toisen lapsen syntymää? Sen verran mukavasti on tämä reilu kaksiviikkoinen mennyt, että kovasti tekisi mieli. Ennakkoajatukset mustasukkaisesta siskosta, joka hermostuu, kun a) äiti on koko ajan vauvan kanssa b) vauva ei tee mitään ja on tylsä tai

c) kukaan ei ehdi leikkiä, ovat toistaiseksi osoittautuneet vääriksi.

Pihla on vastaanottanut pikkuveljen enemmän kuin hyvin. Suukkoja, haleja, silityksiä ja ihailevia katseita jaetaan meillä tiheästi. Pikkuveli on kuulemma ihana, suloinen ja kiva. Suurimman osan ajasta Pihla kuitenkin antaa vauvan olla. Pienin saa nukkua rauhassa ilman tökkiviä sormia. Eikä vauvan syömiset juurikaan kiinnosta, Pihla keksii tekemistä siksi aikaa. Meille liki 3,5 vuoden ikäero on osoittautunut mainioksi asiaksi, Pihla on jo oikeasti aika ISOsisko.

Vähän kuitenkin harmittaa se, että pikkuveli ei olekaan ihan niin taitava ja osaava kun Pihla haluaisi. Ei voi keinua puistossa edes vauvakeinussa, ei voi puhallella saippuakuplia, ei voi leikkiä tai pelata. Ja miksi sen pitää syödä niin usein ja nukkua niin paljon? Taisi 3-vuotias odottaa itsensäkaltaista kaveria heti samantien.

Onneksi vauvat on kuitenkin Pihlan mielestä sellaisenaankin kivoja. Vaippojen vaihtaminen on äärimmäisen hienoa ja vauvan edesottamuksia on kiva seurata. Itse odotan innolla sitä kun pikkuveli alkaa ymmärtää enemmän maailmasta ympärillään ja alkaa ottaa kontaktia. Luulisi Pihlan touhujen ja juttujen viihdyttävän pienintä hetken jos toisen.

Kovin somaa siis, eikö? 

Mutta kas, todellisuus voi olla jo kulman takana, kun isyysloman ensimmäinen osa on nyt ohi ja kolmenkeskinen aika lisääntyy. Maanantaina ei ole toista viihdyttämässä isompaa kun pienellä on tissimaratoni kesken.

Vähän jännittää ja virittelen uudestaan niitä ennakkoajatuksia. Miten jaksan aamulla herätä? Kuka antaa Pihlalle ruoan, kun vauva tietenkin syö samaan aikaan kun me? Missä välissä me ulkoillaan? Miten tehdään samaan aikaan jotain muuta, kun imettää?

Toivottavasti muutaman viikon päästä voin kirjoittaa yhtä ylistävän kirjoituksen kolmenkeskisen arjen ihanuudesta. Ja onneksi on kerho. Ja multitasking-taidotkin varmasti kehittyy. Ja vauvakin taitaa koko ajan kasvaa ja kehittyä.

Ja onhan mulla Pihla, joka on mahtava tyttö, maailman paras ja reippain isosisko.

Vaateinventaario

Pienen sukupuoli jäi kaikessa innostuksessa pois edellisestä postauksesta. Se oli vahinko, eikä suinkaan tietoinen pyrkimys sukupuolettomaan kasvattamiseen ;)

Kuvia katsomalla se sukupuoli varmasti selviää, ei löydy pinkkiä eikä vaaleanpunaista näistä pinoista.

Sen, että pikkuveli on matkalla saimme tietää itseasiassa jo raskausviikolla 15, kiitos ultrataitoisen työkaverin. Kun diagnoosi varmistui rakenneultrassa uskalsin tehdä ensimmäisen inventaarion ja laittaa kaikkein räikeimmät tyttövaatteet parempaan talteen (äidin varastoihin siis mahdollisia tulevia käyttäjiä varten).

Pihlan jäämistöjen lisäksi myös uusia vaatteita löytyy joukosta, sillä erityisesti kaikkein pienimmät vaatteet olivat meillä kovin vaaleanpunaisia aikanaan. 

Olin silloin nimittäin varma, että synnytän vähintään 41+ viikoilla ja vauva on nelikiloinen mötkäle. Mutta eipä käynyt niin, tuli 38 viikolla alle 3,5 kiloinen ripakinttuinen vauva.

No, tällä kertaa olin aivan varma, että vauva syntyy lasketun ajan jälkeen ja on ehdottomasti nelikiloinen. Mutta eipä käynyt niin nytkään. Tasan 39 viikkoa, 3,7 kiloa, joka hukkuu pitkään vartaloon ja ripakinttuihin tässäkin tapauksessa. Siispä molemmilla kerroilla on pieniä vaatteita täytynyt lähteä pikapikaa hankkimaan.

Pihlalle vaatteita toi äitini, joka taisi tyhjentää kaupan hyllyt vaaleanpunaisesta. Tällä kertaa pääsin itse ostoksille ja laatikkoon ilmestyi harmaata, valkoista ja raitaa.

Läpi raskauden kärsin kulkiessani poikien vaateosastoilla, missä kaikenmaailman Salamat koristavat kaikkien paitojen rinnuksia. Ja sitten on ne kauluspaidat ja slipoverit. Ynh. Ihan kiva joo, mutta ei mun makuun. Ajattelin siis, että en ikinä löytäisi kivoja vaatteita pojalle. Mutta kas, ainakin vauvan varustelussa olen joutunut nielemään sanani. Löytyy aina yhtä mahtavaa raitakuosia ja hakemalla myös kuvioituja paitoja ilman Salamaa tai muita. Ja aina voi tehdä pienen syrjähypyn tyttöjen osastolle ja napata sieltä kivoja värejä matkaan.

Ja onneksi on musta. Tämä kotiintulovaatteiksi valikoitunut setti on niin herkullinen, että tällaisessa voisin haluta nähdä poikasen kerran jos toisenkin, nyt ja isompana.

Nyt vaatteet on sievästi järjestettynä laatikossa ja seuraaviakin kokoja on iso kasa odottamassa käyttöönottoa. En muistanutkaan, miten kivaa tämä vauvan vaatettaminen on!