Muiston mukavan taskuun taputan...

... siihen saakka kun unohdan?

Vauvakirjat lienee se yksi vakiovaruste, joka löytyy jokaisesta perheestä.

Lapsena yksi suosikkiasioitani oli oman ja sisarusten vauvakirjojen selailu. Jotenkin jännittävää lukea äidin ajatuksia ja perheen tapahtumia ajalta jota ei muista tai jolloin en edes ollut olemassa.

Kun aloin odottaa Pihlaa halusin heti päästä kirjoittamaan ajatuksia ylös ja hinku päästä itse täyttämään vauvakirjaa oli kova. En millään malttanut odottaa vauvan syntymää, joten valitsen vauvakirjan, jossa on myös oma osionsa raskausajalle. WSOY:n Kulta pieni - vauvan oma kirja oli nappivalinta. (Okei, ei ehkä visuaalisesti se mua eniten miellyttävä, sitä olisi tämä tai tämä tai ehkä tämä. No, kaikkea ei voi saada.) Esikoisen odotuksen huumassa se ei kuitenkaan riittänyt, vaan päädyin kirjoittamaan pidempiä tekstejä koneella, eräänlaista raskauspäiväkirjaa.

Nyt toisella kerralla melkeinpä heti raskaaksi tultuani painelin kirjakauppaan ostaakseni samanlaisen kirjan pikkuiselle (ne mun ja sisarusteni vauvakirjat oli samanlaisia ja se oli musta hurjan kivaa). Mutta oi ja voi, sitä ei ollut missään! Selvisi, että painos on loppunut, eikä uudesta ole tietoa. Harmitti niin paljon, että ajattelin laittaa viestiä WSOY:lle ja vaatia uutta painosta. Jotain muutakin oli harmittanut, kun pulitti huuto.netissä kirjasta 60€! Mutta enpä laittanut viestiä, koska raskauspahoinvointi iski ja kiinnostus kirjoittamiseen hävisi sen mukana. Onneksi on kuitenkin ihana mies. Joululahjapaketeista nimittäin paljastui se kirja. Helpotuksen huokaus ja täyttöprojektin kimppuun.

Raskauspäiväkirjaakin yritin kovasti pitää, mutta eihän se ihan niin hyvin onnistunut kuin ensimmäisellä kerralla... Kolme kertaa sain kirjoitettua jotakin ekstraa. Mutta onneksi on se kirjan raskausosio.

Jalan- ja kädenjäljet on ehkä yksi parhaimmista talletetuista muistoista.
Tässä kumpaisenkin murusen jäljet, katsokaa nyt tuota kokoeroa!

Esikoisen vauvahuumassa intoa riitti myös ylimääräisiin kirjoituksiin läpi ensimmäisen vuoden, vauvapäiväkirja tavallaan. Ensimmäisen kuukauden aikana kirjoitin viikon välein, sitten joka kuukausi yksi kirjoitus. Huh, siinä on tavoittelemista tällä kertaa. (Intolijan Oniakin on tehnyt niin ihanat kuukausi postaukset kuopuksesta, kai mäkin pystyn siihen?!)

Mulla on jo pienoisia paineita pelkän kirjan kirjoittamisen suhteen, mutta että nuo "kuukausikirjeetkin". Haluaisin kovasti tehdä samanlaiset tällä kertaa, niin paljon pieniä kivoja asioita on tallentunut kirjoituksiin. Riittäähän aika ja energia, riittähän?

Vai käykö mulle niinkuin äidilleni, jolla ensimmäisen lapsen vauvakirja pursuaa asiaa, keskimmäisen kirjassa on keskinkertaisesti tavaraa ja nuorimman (se olen minä :( ) osuudeksi jää muutaman kuukauden kirjoitukset. Jääkö poikanen vaille kunnolla täytettyä vauvakirjaa? Rustaus siellä toinen täällä? Onko mitään surkeampaa kuin tyhjät viivat kohdassa kohdistit katseesi ensimmäistä kertaa?! Vai voiko sen kuopuksen kohdalla kuitata toteamalla että kohdistit juu? Rasti ruutuun versio voisikin olla näppärä...

Jotta haastetta olisi enemmän kuin riittävästi, ei täyttöurakka kuitenkaan lopu Kulta pieneen. Jatko-osaksi on Pihlalle jo hankittu Summamutikan Minun kirjani, jota saakin sitten täyttää pitkälle teini-ikään asti. Se on kyllä kiva kirja, ulkoisesti paljon kivempi ja siellä on hauskoja juttuja, kuten 4-vuotiaan haastattelu ja kivat taskut mihin saa kerätä kaikenlaisia muistoja, mä kun olen todella huono hävittämään mitään lippuja ja lappuja.

Ja onhan näitä kaikkia sitten kiva lukea jälkeenpäin, kutkuttaa ajatus siitä, kuinka Pihla ja pikkuveli isompina niitä lukevat ja ihmettelevät mun ajatusten kulkua ja elettyä elämää.

Enkä ainakaan unohda niitä tärkeitä virstanpylväitä.