Kaksi

Sinne meni toinen kuukausi ja sen mukana pieni ruttuinen möllöttelevä vauva.

Nyt meillä on poikanen, josta on tullut sosiaalinen olento.
Pienin viettää hurjankin pitkiä aikoja hereillä ja pääasiassa vielä tyytyväisenäkin. Pää kääntyilee ja silmät hakee jotain mitä ihmetellä. Lamppu, kaikkien lasten ikisuosikki, on ehkä hauskinta katsottavaa.  Lelut ei ihan vielä jaksa kiinnostaa, helistintä jaksaa hetken ihmetellä, mutta ihmiset ja se lamppu on paljon kiinnostavampia. Kummasti silmät hakeutuu telkkariinkin päin, erityisesti siskon kirkkaat ja kiljuvat lastenohjelmat kiinnostaa.

Ja tietenkin se sisko itsessään. Hauska huomata, miten poikanen seuraa välillä pitkiäkin aikoja hiljaa siskon touhua. Mitä kirkkaammat vaatteet päällä, sitä kiinnostavampi sisko. Siskonkin mielestä poikanen on aina vain mainiompi, niin kauan kun pieni ei itke. Sitten voi ottaa vikkelään jalat alle.
Mutta hymyillä  ja naureskella kaksikko tykkää yhdessä. Pihla olikin ensimmäinen, jolle pikkuveli väläytti ikenet paljastavan hymynsä. Vaikka poikanen kaikille ja kaikelle tuppaakin hymyilemään, saa sisko ne leveimmät versiot.

Sitä hymyä kyllä riittää. Aivan erilainen kuin siskonsa, joka kyllä osasi toki hymyillä, mutta oli kovin säästäväinen taitonsa kanssa. Tämä naurunappulaksi nimetty yksilö hymyilee ja illistelee, kun joku vähänkin päin katsoo ja innostuessaan oikein hihkuu ääneen. Seurusteluakin poikasen kanssa saa jo aikaiseksi, jutteluihin saa vastaukseksi "hyyn", "gaan" ja "guun".

Ennenkaikkea tämä yksi lisäkuukausi kirjaimellisesti näkyy poikasessa. Samaa tahtia koko varren kanssa kasvaa leuat, reisimakkarat ja silmät. Makkaroita ei voi kuin äiti ylpeänä ihailla, minun aikaansaannosta kaikki, mahtavaa! Ja syvänsinisiin silmiin voisi upota, niin ihanasti ja vilpittömästi poikanen katsoa tapittaa suoraan. Liekö parempaa tunnetta, kuin se lämpö ja rakkaus, joka tulee kun oma pieni ilahtuu sinut nähdessään.

Eikä voi valittaa siitäkään tunteesta, minkä poikanen saa aikaiseksi olemalla varsin kiva asuinkumppani. Yöllä nukutaan kainalokkain vain muutaman kerran heräten ja päivän poika aloittaa nukkumalla sellaiset kevyet 4-5 tunnin unet. Illat illistellään ja huudetaan sopivassa suhteessa, pieniä pätkiä vain tissillä  nukkuen.

Sitä ihan itse yllättyy, miten tuo pieni kehittyy. Se klassinen toisen lapsen "siinä sivussa"-syndrooma kai. Vaikka olen kyllä vähän sitäkin mieltä, että toisen kohdalla haluaisin niin kovasti vain nauttia vauvailusta ja vauvamaisuudesta, että en edes heti halua nähdä suuria kehitysaskeleita. Tahtoisin niin vaan pitää sen pienen tuhisevan käärön. Näitä hetkiä kun ei koskaan saa takaisin. Kohta se jo juoksee ja menee kouluun ja muuttaa pois kotoa ja... No, eletään ja edetään nyt ensin siihen kolmeen kuukauteen.