Kun maailma pysähtyy

Olen aina tiennyt ja tuntenut, että huoli on yksi äitiyden perusolemuksista. Mutta vielä koskaan en ole tuntenut niin suurta huolta kun nyt.

Tähän viikkoon mahtui kaksi rankkaa vuorokautta, unettomia öitä, loputtomalta tuntuvia kyyneleitä, ruokahaluttomuutta ja äärimmäistä huolta. Sydäntäsärkevää huolta.

Isänpäivä sai ikävän lopun, kun pienen aamuinen lämpöily muuttuikin kovaksi kuumeeksi ja Peetu oli selvästi kipeä. Soitto terveyskeskukseen kirvoitti ensimmäiset kyyneleet ja pelko sekä paniikki valtasi mielen.

Edessä oli elämäni ensimmäinen reissu lapsen kanssa terveyskeskuksen päivystykseen. Ikäväkseni joudun liittymään niin valitettavan monen muun joukkoon mielipiteissäni tk-lääkäreistä. Arvostan kyllä suunnattomasti lääkäreitä joo, mutta lapsipotilaat ei vaan taida olla tk-lääkäreiden erityisosaamista. Varsinkaan, jos on nuori, selvästikin lapseton mies. Vai voisiko lapsellinen ihminen todeta, ettei tiedä mikä lasta vaivaa ja kehoittaa menemään kotiin seuraamaan tilannetta tai sitten menemään sairaalan päivystykseen jos jaksan. Jos jaksan?! Siinä tilanteessa olisin vaikka kävellyt Kiinaan, jos se olisi parantanut lapseni. (Luulipa lääkäri kantapohjasta otetun pistoksen kohtaa rokotukseksikin. Huh, onneksi terkat laittaa ne. Oikeisiin paikkoihin.)

"No, voin mää sen lähetteen kirjoittaa, jos haluat mennä käymään."

Hyvä että mentiin. 11 levottoman päivystyksessä vietetyn tunnin jälkeen, lukuisia labrakokeita, keuhkokuvaa, kanyylia ja selkäydinpunktiota "rikkaampana" pieni makasi sairaalan kolkossa metallipinnasängyssä. Se oli kamalinta ikinä. 

Huoli ja tietämättömyys veivät ruokahalun ja unet mennessään, eikä aamukaan tuonut ratkaisua pienen vointiin. Kukaan ei osannut sanoa mikä pientä vaivasi, niin kovaa kuumetta ei vain saisi olla. Aloitettiin kipulääke ja antibiootit ja jatkettiin mietintää. Tässä kohtaa kultaakin kalliimpia oli lasten infektio-osaston ihana henkilökunta. He lohduttivat ja kertoivat mitä tapahtuu, rauhoittelivat ja ohjasivat. Olivat niin mahtavia, että suurin huoli hälveni, kun tiesin lapsen olevan hyvässä hoidossa.

Kipulääke helpotti onneksi Peetun oloa niin hyvin, että sen vaikutuksen aikana poika oli ihan oma itsensä. Vaikutuksen lakatessa tuli kuitenkin karu muistutus, ettei poikanen ollut kunnossa.

Sain myös itse olla paikalla koko ajan, äidin syli selvästi oli paras paikka. Ja sehän sopi minulle, pieni poikanen hyvässä turvassa. Yökin nukuttiin kainalokkain patjalla lattialla. Kauas ei toista halunnut päästää. Eikä se uni olisi muuten kummallekaan tullutkaan.

Aika ja antibiootti teki onneksi tehtävänsä ja pahin tauti väistyi.

Lopulta diagnoosiksi tuli keuhkokuume, joskin hyvin pienenä löydöksenä. Onneksi näin "helppo" löydös, eikä mikään niistä maailman kauheimmista sairauksista, jotka jo mielessäni näin.

Se oli hurjaa se. Tulipa taas tarkastettua elämän ongelmien mittasuhteet ja asioiden prioriteetit.