Toden totta, kaksi kokonaista vuotta elämässämme on ollut poika nimeltä Peetu! Poika, jonka hymy hurmaa ja vallaton luonne naurattaa. Eihän elämää vain voisi kuvitella ilman tuota pientä. Ei elämä olisi puoliakaan nykyisestä ilman tuota pientä.
Peetu on vallannut tehokkaasti paitsi sydämemme, myös kotimme ja arkemme. Olin jo unohtanut, millaista touhua ja vauhtia elämä 2-vuotiaan kanssa. Tekemällä ei tämän kanssa asiat lopu. Ja se riemu! Ja ennakkoluulottomuus! Aina voi vaikka vähän kiljua, kun on vaan niin hienoa. Iloa ja naurua ei tästä pojasta puutu.
Kiljua voi toki kiukustakin, mutta onneksi varsin vähän. Peetu, joka näyttää ehkä enemmän minulta, on täysin isänsä luontoinen, varsinainen lauhkea lammas. Toki joskus ottaa päähän, koska kukapa ei haluaisi syödä kasapäin nakkeja sohvalla naamaa tyynyyn hieroen. Tai kukapa tykkäisi, kun sisko kieltää pikkulegoilla leikkimisen. Mutta kauaa sitä kiukkua ei kestä. Pikainen purkaus ja matka jatkuu. Vielä enemmän isältä peritty lauhkeus näkyy perheen tuittupäiden purkautuessa. Poika vain istuu, ihmettelee ja odottaa tilanteen ohimenemistä. Loppuun voi vaikka halata ja pussailla tuittupäitä. Yritä siinä sitten olla tuohtunut.
Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, kun tämä poika on liikkeellä. Kun on seurannut varovaisen tyttären pyrkimyksiä ja seikkailuja maailmassa ja puistossa, meinaa ihan päätä huimata tämän viikarin vauhti. Kiipeily on aivan liian hauskaa. Ja matkiminen, koska varovaisesta tyttärestäkin on tullut hiljalleen rohkeampi ja erilaisia temppuja kuuluu repertuaariin. Temppuja, joihin ei ihan pikkuveli pysty. Mustelmat onkin tuttu juttu nykyään meillä. Onpa päästy hoivaamaan huulen verenvuotojakin, jotain, mitä siskolle ei ole (kopkop!) koskaan tullut.
Pojan vauhdissa ei meinaa pysyä sanatkaan, puhetta tulee hyvin vähäisesti. Ei pitäisi vertailla, mutta kun siskonsa lauloi jo ties kuinka pitkiä lauluja tässä vaiheessa ja sepitti satuja! Peetu sen sijaan tyytyy tavupuheeseen. Ja muutamaan omaperäiseen sanaan. Äijä lienee se selkein sana, tarkoittaen allekirjoittanutta. Neuvolassa jo saatiin takaraja puheenkehitykselle; 2,5-vuotiaana pitäisi tulla parin sanan lauseita. Aika matka tuohon on, mutta luottamus on kova. Ääntä nimittäin pojalla riittää, mutta ei ihan ymmärrettävässä muodossa. Tai no, oma perhe ymmärtää ja joskus ehkä vähän liikaakin. Pitäisikö olla ymmärtämättä?
Ihana poika se on, ei epäilystäkään. Niin kovin suloinen seikkailija, maailman rakkain 2-vuotias. Tästä on hyvä ponnistaa kohti kolmosta, huihai!
