Minä itkin kun vein lapseni ensimmäistä kertaa yökylään.
Voi sitä tunnetta kun tiesi, että sinne se jää eikä nähdä kun aamulla vasta. Ennalta jännitin lähinnä miten Pihla pärjää, mutta itse tilanteessa oma reaktio yllätti. Joku virstanpylväs kai tämäkin :)
Koti on kyllä aika tyhjä. Hiljaista on. (Ei onneksi liian hiljaista, siitä pitää huolen kuumuuteen pakahtuva röhisevä mopsi.) Ihan kuin odottaisi jonkun konttaavan kulman takaa. Siellä se murunen on mummin ja taatan kanssa ollut puistossa, lintuja katsomassa ja muuta touhuamassa. Myönnän, soitin jo alle kahden tunnin päästä siitä kun oltiin lähdetty, että miten menee...
No mitä tekee äiti ja isä?! Ei mitään! Ihanaa. Juuri tultiin kotiin puolentoista tunnin kaupunkiretkellä, jolla vain käveltiin ja ihmeteltiin, mentiin sinne minne huvitti. Outoa. Ja vapauttavaa. Ja sitä "Minullakin on lapsi"-rintamerkkiä kaivattiin paikoin :)
Tästä ilta jatkuu samalla linjalla. Ei tehdä mitään mitä ei huvita. Ajattelin ehkä vähän askarrella. Tai lukea lehtiä. Tai surffailla netissä. Tai sitten vaan makoilen sohvalla kainaloisessa ja tuijotan telkkaria. Sopii sekin!
Ainakin tiedän mitä teen vähän ennen yhdeksää: pohdin ja jännitän nukahtaako Pihla hyvin mummilassa.
Onko muilla yökyläilykokemuksia?
Kuvituksena tuima taaperokärryilijä. On se totista puuhaa. Mulla on jo vähän ikävä sitä... :)
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
We are spending the first night ever without Pihla, she is at a sleepover at my mom's house. Our home is so empty and quiet, it's a little weird. I try to concentrate on doing whatever I feel like doing, just relaxing. And not worrying too much about how Pihla is doing... Easier said than done.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ihanaa, kun kommentoit. Mai tykkää.