Kuules 2015

Sovitaanko pari juttua?

Olisitko kiva, lempeä, rauhallinen, anteeksiantava, ymmärtäväinen ja onnellinen? Ainakin pääosin. Mallia voit ottaa edeltäjästäsi, joka osoittautui lopulta oikeastaan aika kivaksi vuodeksi. Isoja vuoriakin piti ylittää ja vaikeuksia selättää, suruja käsitellä ja itkuja itkeä, mutta silti nyt tuntuu, että kaikella oli tarkoitus ja plussan puolelle jäätiin.

2015, kanssasi haluaisin nähdä vieraita maita, paljon aurinkoa, juoksevia taaperoita ja reippaan rohkeita viskareita.

Pidetään hauskaa, jookos?

Äly hoi, älä jätä

Viimein sen tein. Haastoin itseni älyllisesti. Kävin töissä. Keikalla. Ensin yhden kerran. Ja pian jo toisen. Nyt jo kolmannen! Tuntui mahtavalta, että tein jotain merkityksellistä ja järkevää. Muutakin kuin sitä iänikuista ruokkimista, pyykkäämistä ja tössötystä.

Niin paljon, kun nautinkin kotona olosta, alkaa tämä toinen kierros ja 1,5 vuotta leikkitätinä/  kokkina/ pyykkääjänä/ mitänäitänyton tuntua välillä puuduttavalta ja aivokapasiteettia vähentävältä. Kun ei saa/tarvitse ajatella perusasioita pidemmälle. Kun ei tarvitse haastaa itseään, ei tule suurempia ongelmia, joita pitäisi järjellä ratkoa, joihin ei riitä pelkkä "EI".

Onneksi on työ, joka sallii satunnaisen piipahtamisen. Työn, jossa oppii joka päivä uutta, eikä koskaan ole valmis. Työ, jossa mikään päivä ei ole samanlainen ja saa vähän jännittää. Ja jossa saa käydä yksin vessassa. Ja puhua aikuisten asioita. Työ, jossa joskus tulee valmistakin. Työ, joka tulee aina haastamaan minut älyllisesti, tunteellisesti ja ihan vaan ihmisenä yleensä.

Ja kas, muutama tunti töissä ja kotielämäkin tuntuu paljon mukavammalta. Ja erittäin merkitykselliseltä, täällä mun kuuluu olla, kunhan välillä saan mennä muutamaksi tunneksi käyttämään aivojani. Sellainen aivojumppa virittää kotiaivotkin liikkeelle ja, niin kliseistä kun se onkin, arvostan  niin paljon enemmän kotiani, lapsiani ja koko perhettäni.

Pienoiselämää

"Syömään!" "Istukaa nyt siinä nätisti." "Reippaasti nyt!" "Äidin täytyy nyt laittaa pyykit koneeseen." "Hyvää yötä, kauniita unia, oman kullan kuvia. Lav juu!"

Pieniä lauseita elämästä. Ja minielämästä.

Pihla sai kaksi vuotta sitten jouluna ukilta, isältäni, upean nukkekodin. Isäni teki talon nukkekotikurssilla ja se on erinomainen leikkipaikka pienelle kotileikkejä rakastavalle tytölle.

Siellä sulassa sovussa elää Sylvanian families-sarjan kissat, koalat ja puput. On äiti, isä, sisko ja veli. On mummi ja vierailijoita. Ja niillä sitten on hyvä näytellä läpi oma elämä. En tiedä itkeäkö vai nauraako, kun Pihla ihan tosissaan toistaa minun puheita ja kuolemattomia lausahduksia. Hyvää reflektointia...

Vielä kun olisi aikaa/inspiraatiota/viitseliäisyyttä viedä nukkekodin sisustus loppuun asti; tapetit, verhot, matot ja muut. Onpa sähköjäkin lupailtu. Onni on ukki, joka on näin taitava. Ja lapsi, joka oi uppoutua pitkäksikin aikaa leikin lumoihin.

(Pahoitteluni kuvien kamalasta väristä, kun ei ole luonnonvaloa niin maailmakin muuttuu kummallisen keltaiseksi.  Onneksi nyt jo välillä paistaa taas. Jaksaa pupuherrakin olla jalkeilla kauemmin...)

Keinuen kulkeva aika

Niin se taas vuodenaika vaihtui. Ja vuodenaikojen vaihtuessa lapsikin kasvaa. Mutta keinuu aina vaan.

Näissä kuvissa näyttää kyllä, että Peetu ei ole kasvanut tai muuttunut yhtään. Sitä se keinuminen ehkä teettää. Pitäisi kokeilla itsekin.

Böö

Tänä Halloweenina herätin henkiin vanhan, voisi jopa sanoa vuosikymmeniä vanhan, perinteen. Nimittäin Halloween-juhlat. Ensimmäiset sellaiset järjestin vuonna 99, siis ihan vallan 1900-luvun puolella. Vanha vanha perinne siis.

Tällä kertaa juhlat olivat hieman erilaiset. Poissa oli boolit ja "sexy devil" asut, tilalla oli vaahtokarkkeja, kuppikakkuja ja kissanpoikia. Ja yksi paikoin surullinen sammakko.

19 lasta, jokunen äiti ja yksi isä. Siinäpä jengi, jolla saatiin aikaiseksi varsin mainiot kemut, oli disko ja kaikki! (Ja kamalia kellertäviä kuvia, kiitos hämyisän halloween-tunnelman.)

Joku Halloweenin henki taisi vallata Peetun, sen verran riivatun näköinen on tuo sammakko... HUI!

Ihan oikeesti?!

Sellainen sähköposti kolahti luukusta. Asialla amerikkalainen The Bump-sivusto.

Ai miten niin vanhempilähtöistä toimintaa? Ai miten niin hiukan monimutkaistetaan tätä touhua? Ai miten niin epävarmuuden lisäystä?

Huh. Pakkohan se oli auki klikata, mutta en lukenut. En suostu. Tässä asiassa uskallan luottaa itseeni ja siihen, että kyllä lapseni mua rakastaa. Jos haluatte, täältä voitte sen lukea.

Mennään ulos!

Jos joku on varmaa ja toistuvaa, niin se on ulkoilu. Aamupäivällä. Joka päivä. Lisäksi iltaisinkin. Ei ihan joka päivä. Mutta siellä ollaan. Puistossa, omassa pihassa, kävelyllä, kentällä, metsässä.  Onneksi seuraakin on, naapurin äiti-lapsi-kombon kanssa on parhainta jakaa tämä ulkoiluarki. Ja onhan meillä ihan hauskaakin.