Kolme

Miksi ihmeessä vauvat on niin suloisia?
Siksi, että jos ne ei olisi ollenkaan suloisia, ei niiden kanssa jaksaisi kukaan olla.

Tämän kolmannen elinkuukautensa aikana poikasemme on kehittänyt varsin hyvät selviytymistaidot ja kasvattanut söpöyslukemiaan hurjasti. Onneksi, sillä vastapainoksi kaikki se seesteisyys, jota kaksikuukautiskirjoitus huokuu, on kuopattu monta kertaa tämän kuukauden aikana.

Ensin Peetu lakkasi nukkumasta toisia päiväunia. Tyyppi kukkui illat ilman kunnon unia ja vaati jatkuvaa huomiota ja sylittelyä.

Paikatakseen tätä poikanen kuitenkin oli tyytyväinen, kunhan ihmetteli maailmaa ja seurasi muiden touhuja. Ja hymyili. Voi pojat sitä hymyjen määrää ja leveyttä.

Sitten loppui ne ensimmäisetkin päiväunet. Tuli ennätysten päivä, kolmet 45 minuutin unet koko päivänä.

Tämä paikattiin vallan hurmaavilla keskusteluilla. Peetu on kova jokeltelemaan ja vastavuoroinen juttelu on sydämet sulattavaa. Pihla erityisesti tykkää jutella pikkuveljen kanssa. Kunhan vain muistaisi, että ei Peetulle tarvitse jokeltaa, vaikka vastaukseksi saakin guuta, gaata ja gleetä.

Seuraavaksi koetinkiveksi muodostui unien katkonaisuus, jonka kanssa painitaan yhä. Uni maistuu nyt pitkään, mutta ei ilman väliheräilyjä. Aamupäiväunet katkeavat kovin lyhyeen jos ei hyssyttely poikasta vaunuissa. Sitä on tullut kykittyä terassilla vaunuja lykkimässä ihan tarpeeksi. Ehkä poika haluaa äidin kunnon kohenevan, sillä terassilykkimisiin kyllästyneenä olen alkanut lenkkeillä aamupäivällä, jos uni katkeaa. (Herkku, joka on mahdollinen nyt kun mies on hetken kotona. Mitä sitten kun se menee taas töihin?!)

Tämänkin vastoinkäymisen Peetu on kuitenkin hienosti paikannut, nimittäin nauramalla. Voi sitä riemua! Pihla oli kyllä iloinen vauva, mutta ei liiemmin nauranut, hymyili vain. Sellaiset kikattelevat vauvat on vain hauskojen kotivideoiden kautta tuttuja. Siispä tästä lystistä nautitaan oikein täysillä.

Vaikka pienimuotoisia vastoinkäymisiä tai ongelmia saattaakin mahtua pienen kanssa elämiseen, jää ne helposti unholaan kun pieni kikattaa tai killittelee kirkkain silmin hymyillen.

Siksi se on suloinen. Niin tavattoman suloinen.

Ihana tyttö

Pysyisipä tyttö aina yhtä itsevarmana ja tietäisi oman arvonsa maailmassa.

Kuin 3,5-vuotias

Kaiken tämän tahtomisen, uhmaamisen, vauhdikkaan elämän ja jatkuvalta tuntuvan kieltämisen keskellä pysähdyin miettimään. Mitä jos sanoisikin kyllä? Jos ei kieltäisi, jos ei rajoittaisi? Millaista elämää sitä aikuisena viettäisikään?

Jostainhan minäkin olen tapani saanut, minutkin on kasvatettu ja koulittu järjelliseksi ihmiseksi, toimintavat juurrutettu tiukkaan.

Mutta entäpä jos olisikin vähemmän aikuinen, vähemmän tylsäkin ehkä. Jos olisi ihan vähän niinkuin 3,5-vuotias.

Söisin aamupalaksi herkkuja, ehkä jäätelöä. Tai jos söisin oikeaa ruokaa, sitäkin vain ihan vähän. Ja puurossa paljon voita. Ja aina ruoka-aikaan söisin ensin jälkkärin, sitten ruokaa vain sen verran kun tekee mieli. Sormilla. Xylitol-purkan söisin jokaisen ruoan jälkeen. Mutta käyttäisin sitä myös muovailuvahana.

Pakkaisin vähintään kerran päivässä leluja ja vaatteita matkalaukkuun, kuljettaisin rappuset kolisten alakertaan ja leikkisin matkalla olemista olohuoneessa.

Pukisin päälleni mitä erikoisimpia yhdistelmiä, mutta en taatusti pipoa, lakkia, kaulahuivia, tumppuja. Tuskinpa edes takkia. Kulkisin aina ballerinoissa. Paitsi puistossa, missä olisin paljain jaloin. Enkä varmasti pesisi jalkoja sisälle tullessa.

En muuten pesisi mitään. Ainakaan käsiä. Suihkussa ja kylvyssä kävisin, mutta leikkisin siellä vaan. Maalattuani ensin koko kroppani vesiväreillä ennen sitä. Joka kerta. Hiuksia en pesisi.

Puhuisin jatkuvasti, laulesin ja lallattelisin, enkä vastaisi kun kysytään. Vasta toisen kerran kysyttäessä.

En aina jaksaisi puhua, kiljuisin mieluummin.

Piirtelisin paljon. Puu- ja vahaväreillä paperille ja värityskirjoihin, kuulakärkikynällä käsiini ja jalkoihini.

Leikkaisin saksilla vähintään kymmenen kertaa päivässä. Pääasiassa paperia ihan pieneksi silpuksi. Ja välillä housuja ja muovipusseja.

Olisi tietenkin myös äärimmäisen suloinen, hauska, nokkela ja rakastettava. Täynnä virtaa ja elämää, niinkuin yksi aika mainio tuntemani 3,5-vuotias.

Voisi se elämä olla aika hauskaa näinkin.

Miksi?

Koska juuri tänään voisin päästää suusta monta valittua sanaa tästä "valinnastani". 

Koska tänään vauva on taas nukkunut korkeintaan 45 minuuttia putkeen ja kitissyt lopun ajasta. 

Koska tänään isosisko sai hillittömän raivokohtauksen, kun pyysin siivoamaan paperisilpun lattialta.

Koska tänään mua ottaa niin päähän, että pitikin pakko tämä elämä valita.

Kiitos HS ja Katja Lahti siitä, että kerrot maailmalle ja näsäviisaille, että en mä huomenna enää kadu valintaani. En ehkä enää illallakaan.

Joskus vaan tarvitsee saada paha ulos. (Ja äiti ulos. Lähden illaksi äidin hoiviin käsityöpussukkani kanssa. Äiti hoitakoon vauvan, minä herkuttelen ja kässyilen. Huominen on varmasti paljon parempi.)

Blingiä päivään

Pimeään syksyyn ja perusarkeen tarvitaan piristystä. Minä tarvitsen piristystä. Ja intoa näyttää edes vähän ihmiseltä. Pihlan vauva-aikana innostuin amerikkalaisen bloggaajan What I wore wednesday-haasteesta, missä haastoin itseni pukeutumaan säädyllisesti päivästä toiseen. Omia WIWW-kuvia onkin hauska katsella, vähintään siksi, että tarvitsen kipeästi ideoita miten yhdistää säädyllinen ulkonäkö ja imetys.

Vaatteet on kuitenkin edellisen imetyksen ja kotiäitiyden heiniä, nyt kuljen mielelläni äitiunivormussani, eli legginseissä ja jossakin tunikassa tai muissa yhtä rennoissa vaatteissa. Sen sijaan tämä kehno pukeutuminen kaipaa hieman blingiä!

Siispä haastan itseni yhdistämään tylsiin vaatteisiin koruja ja siten piristän itseäni. Ja ilahduta muita ympärilläni näyttämällä siltä, että edes vähän kiinnostaa miltä näytän :)

Koruja mulle on vuosien aikana kertynyt hurjat määrät. Tykkään kovasti niitä ostella, mutta käyttö on jäänyt vähemmälle. Eniten syytän työtäni, missä kuljen massan joukossa sinisiin verhoutuneena, eikä korujakaan saa käyttää. Ei edes kihla-ja vihkisormuksia, joita edelleenkin unohdan välillä käyttää.

Kaikkein innokkaimmin käytin koruja opiskeluaikoina, jolloin haastoin itseni tämänkaltaiseen koitokseen, silloin tavoitteena oli käyttää koulussa joka päivä eri korua. Ja uskokaa tai älkää, koruja riitti ja jäi käyttämättäkin. Varastoa siis tähänkin haasteeseen on...

Päivittäisellä tasolla korut löytyy Instagramista, #BlingiäPäivään.

Ja sunnuntaisin kokoan viikon korut yhden otsikon alle.

Jes. Tästä olen innoissani, piristysruisketta ja kimallusta. Ehkä joku muukin kokeilee?

Peetujaiset

Pieni ihminen ja pienen ihmisen nimi ansaitsee tietenkin juhlat. Peetujaisia juhlittiin, kun siskollakin oli Pihlajaiset.
Ja voi pojat, mitkä juhlat meidän pieni saikaan.

Oli koristeita.

Oli kukkia.

Oli herkkuja.

Oli herkuttelijoita.

Oli juhlasankari. Suurimman osan ajasta onneksi ei tällä ilmeellä.

Oli kivaa. Tosi kivaa.

Ei nimi miestä pahenna

Eikä tämä miehenalku varmasti pahenna nimeä.

Saanko esitellä: meidän Peetu.

Nimi on ollut käytössä jo pitkään ja tyytyväisiä ollaan nimeen. Vaikka täytyy sanoa, että tämän nimen valinta oli äärimmäisen haasteellista. Usko siihen, että kolmannen kerran onnistuttaisiin joku nimeämään onnistuneesti, oli koetuksella. Koska onhan meidän Rufus ihan rufusmainen mopsi ja Pihla ihan pihlamainen tyttö.

Ja taitaa tuo poikanen olla ihan peetumainen poika.