Neljä

Peetulla on neljä lyhyttä kuukautta elämää takana ja silti tältä ajalta uusia oppeja taskussa enemmän kuin kellään meistä.

Meidän pieni, joka osaa...

... hymyillä. Ja sulattaa sillä kaikkien sydämet. Peetu jopa hymyilee tuntemattomille, mitä Pihla ei koskaan vahingossakaan tehnyt.

... nauraa. Ja saa kaikki nauramaan. Kurkatkaa tuosta sivupalkista Instagram-video kikattavasta pojasta. Ja koittakaa olla hymyilemättä.

... kannatella päätä mahallaan oikein terhakkaasti. Näyttääkin ihan erilaiselta koko poika, kun ei ole kolmoisleukaa ja posket valumassa maata kohti.

... kääntyä vatsalleen, ainakin sillon kun huvittaa. Ainakin yöllä puoliunessa kun pitäisi olla paikallaan.

... jokeltaa niin että siskokin jää äänessä välillä kakkoseksi.

... tarttua kaikkeen lähellä roikkuvaan ja heiluvaan, oli se sitten lelukaari tai siskon kiehkurat.

... viedä kaiken suuhun. Milloinkahan sinne eksyy ensimmäinen barbin kenkä tai nukkekodin keittiövälineet?

.. ilmaista tunteensa hyvin vahvasti, ilon ja surun. Kun harmittaa, niin harmittaa ihan vietävästi. Mutta onneksi se loppuukin nopeasti.

... olla maailman ihanin pieni poika. Ei epäilystäkään.

Ne pienet asiat

Äitiys on opettanut mulle jotain todella mahtavaa: pienistä asioista nauttiminen.

Ne pienet, vaatimattomatkin onnen hetket, kun hymyilyttää ja sykähdyttää sisällä. Kun kaikki on hetken tässä.

Kun...

... touhun keskellä katson Peetua, joka hymyilee leveintä hymyään ja on selvästi jo tovin hymyillyt selän takana.

... Pihla aamulla huutaa "onko yö vai aamu? Saanko tulla katsomaan Peetua?" ja kipittää viereemme.

... seuraan lasten keskinäistä kanssakäymistä. Se hymy ja ilo, joka pikkuveljestä huokuu siskon läheisyydessä pakahduttaa. Lähes yhtä paljon kuin isosiskon suuri rakkaus ja rakkauden osoitukset pikkuveljelle.

... saan käydä rauhassa suihkussa ja sen päälle kaikessa rauhassa rasvata, harjata, pukea ja puuhata.

... yksi on yöelämässä, toinen yökylässä sekä kolmas yöunilla ja hiljainen talo on vain mun.

... aamun touhut on touhuttu, Peetu on mennyt unille ja astutaan Pihlan kanssa ulos, raitis ilma tuntuu niin mahtavalta.

... kerhosta haettaessa Pihla minut nähdessään huutaa joka kerta "ÄITI!" yhtä iloisella äänellä, ihan kuin ei oltaisi nähty päiviin.

... kun illalla saa käpertyä sohvan nurkkaan ja herkutella, oli se sitten hyvä ohjelma, karkkia, sipsiä tai lankakerä. Tai vaikka kaikki.

... Peetu unisena ähisee ja vääntää, painatuu kylkeä vasten ja puoliunessa syö ahnaasti ja lujaa tuhisten, nukahtaen yhtä nopeasti kun heräsi, poski rintaa vasten.

... Pihlan huoneesta kuuluu iloinen leikin ääni, omatoimisen leikin ääni.

... saan varastaa pienen hetken askarteluhuoneen uumenissa ihan yksin.

... toisaalta yhteiset askarteluhetket Pihlan kanssa, toisen taitojen kasvamisen seuraaminen.

Tartu hetkeen sanovat. Yritän parhaani mukaan pitää kiinni näistä pienistä hetkistä, silloinkin kun tuntuu, että kurjuus on iso hetki.

Kuvituksena yksi pieni hetki,  kun Pihla halusi Peetun syliin ja kerrankin oli kamera valmiina. Tämä hetki sai onnelliseksi meidät kaikki.

Nuku, nuku, nurmilintu....

.... stressaa, stressaa västäräkki?

Miksei se nuku?  Miksi se nukkuu?   Koskahan se nukkuu?   Herääköhän se nyt?

Ehdinkö sillä välin kun se nukkuu?  Miksei se herää?   Nyt se nukkuu, mitä se tekee sit yöllä?  Oho, mites se nyt noin hyvin nukkui?

En muistanutkaan, miten paljon stressiä voi pienen ihmisen uni saada aikaan. En taida koskaan olla tyytyväinen.

Viimeiset viikot ongelma on pääasiassa ollut nukkumattomuus. Miten ihmeessä alle kolmekuinen selviää päivästä muutamilla enintään 45 minuutin tirsoilla? Miten vain rinnalle tyytyväisenä nukahtavan saisi nukkumaan muualla?

Sitten tuli päivä, kun toinen nukkui kahdet yli kahden tunnin päiväunet. Ei voi olla totta, nyt se ei sitten nuku yöllä. 

Neuvolassa kysytään miten vauva nukkuu ja syö. En tiedä. En laske syömismääriä ja yritän niin kovasti olla miettimättä sitä nukkumista. Yöelosta en osaa oikeasti sanoa mitään faktoja, en edes aamulla herätessä osaa kertoa montako kertaa poika söi. Pitäisi varmaan virittää videointi yöksi, jos tarkkaa tietoa haluaisi.

Tietämättömyys onkin ehkä paras lääke tähän ongelmaan. Tai ainakin tietämättömän ja välinpitämättömän leikkiminen. Kun ei liika mieti mitä juuri nyt tapahtuu, ei voi liikaa murehtia tulevaa.

Oon yrittänyt omaksua zen-hengen, olla ajattelematta liikaa mitään. Kyllähän lapsi nukkuu sillon kun nukuttaa.

Peetulla taitaa olla unessa viikkobudjetti, sillä pitkässä juoksussa se varmasti nukkuu tarpeeksi. Kai. Ehkei. En tiedä.

Oonkin huomannut että uni ja unettomuus on myös se ehkä tärkein vertaistuen kohde ja tarve. Sitä kierosti iloitsee muidenkin nukkumattomuudesta, onpa ainakin joku joka todella ymmärtää. 

Nukutaanhan teilläkin välillä huonosti, nukutaanhan?!

Mielikuvitus laukkaa

Ei käy  nykyään meillä elämä hiljaiseksi ja tylsäksi, kun yksi papupata on äännessä 95% valveillaoloajasta. Jutut on välillä vähintäänkin mielenkiintoisia...

Kun maailma pysähtyy

Olen aina tiennyt ja tuntenut, että huoli on yksi äitiyden perusolemuksista. Mutta vielä koskaan en ole tuntenut niin suurta huolta kun nyt.

Tähän viikkoon mahtui kaksi rankkaa vuorokautta, unettomia öitä, loputtomalta tuntuvia kyyneleitä, ruokahaluttomuutta ja äärimmäistä huolta. Sydäntäsärkevää huolta.

Isänpäivä sai ikävän lopun, kun pienen aamuinen lämpöily muuttuikin kovaksi kuumeeksi ja Peetu oli selvästi kipeä. Soitto terveyskeskukseen kirvoitti ensimmäiset kyyneleet ja pelko sekä paniikki valtasi mielen.

Edessä oli elämäni ensimmäinen reissu lapsen kanssa terveyskeskuksen päivystykseen. Ikäväkseni joudun liittymään niin valitettavan monen muun joukkoon mielipiteissäni tk-lääkäreistä. Arvostan kyllä suunnattomasti lääkäreitä joo, mutta lapsipotilaat ei vaan taida olla tk-lääkäreiden erityisosaamista. Varsinkaan, jos on nuori, selvästikin lapseton mies. Vai voisiko lapsellinen ihminen todeta, ettei tiedä mikä lasta vaivaa ja kehoittaa menemään kotiin seuraamaan tilannetta tai sitten menemään sairaalan päivystykseen jos jaksan. Jos jaksan?! Siinä tilanteessa olisin vaikka kävellyt Kiinaan, jos se olisi parantanut lapseni. (Luulipa lääkäri kantapohjasta otetun pistoksen kohtaa rokotukseksikin. Huh, onneksi terkat laittaa ne. Oikeisiin paikkoihin.)

"No, voin mää sen lähetteen kirjoittaa, jos haluat mennä käymään."

Hyvä että mentiin. 11 levottoman päivystyksessä vietetyn tunnin jälkeen, lukuisia labrakokeita, keuhkokuvaa, kanyylia ja selkäydinpunktiota "rikkaampana" pieni makasi sairaalan kolkossa metallipinnasängyssä. Se oli kamalinta ikinä. 

Huoli ja tietämättömyys veivät ruokahalun ja unet mennessään, eikä aamukaan tuonut ratkaisua pienen vointiin. Kukaan ei osannut sanoa mikä pientä vaivasi, niin kovaa kuumetta ei vain saisi olla. Aloitettiin kipulääke ja antibiootit ja jatkettiin mietintää. Tässä kohtaa kultaakin kalliimpia oli lasten infektio-osaston ihana henkilökunta. He lohduttivat ja kertoivat mitä tapahtuu, rauhoittelivat ja ohjasivat. Olivat niin mahtavia, että suurin huoli hälveni, kun tiesin lapsen olevan hyvässä hoidossa.

Kipulääke helpotti onneksi Peetun oloa niin hyvin, että sen vaikutuksen aikana poika oli ihan oma itsensä. Vaikutuksen lakatessa tuli kuitenkin karu muistutus, ettei poikanen ollut kunnossa.

Sain myös itse olla paikalla koko ajan, äidin syli selvästi oli paras paikka. Ja sehän sopi minulle, pieni poikanen hyvässä turvassa. Yökin nukuttiin kainalokkain patjalla lattialla. Kauas ei toista halunnut päästää. Eikä se uni olisi muuten kummallekaan tullutkaan.

Aika ja antibiootti teki onneksi tehtävänsä ja pahin tauti väistyi.

Lopulta diagnoosiksi tuli keuhkokuume, joskin hyvin pienenä löydöksenä. Onneksi näin "helppo" löydös, eikä mikään niistä maailman kauheimmista sairauksista, jotka jo mielessäni näin.

Se oli hurjaa se. Tulipa taas tarkastettua elämän ongelmien mittasuhteet ja asioiden prioriteetit.