Äly hoi, älä jätä

Viimein sen tein. Haastoin itseni älyllisesti. Kävin töissä. Keikalla. Ensin yhden kerran. Ja pian jo toisen. Nyt jo kolmannen! Tuntui mahtavalta, että tein jotain merkityksellistä ja järkevää. Muutakin kuin sitä iänikuista ruokkimista, pyykkäämistä ja tössötystä.

Niin paljon, kun nautinkin kotona olosta, alkaa tämä toinen kierros ja 1,5 vuotta leikkitätinä/  kokkina/ pyykkääjänä/ mitänäitänyton tuntua välillä puuduttavalta ja aivokapasiteettia vähentävältä. Kun ei saa/tarvitse ajatella perusasioita pidemmälle. Kun ei tarvitse haastaa itseään, ei tule suurempia ongelmia, joita pitäisi järjellä ratkoa, joihin ei riitä pelkkä "EI".

Onneksi on työ, joka sallii satunnaisen piipahtamisen. Työn, jossa oppii joka päivä uutta, eikä koskaan ole valmis. Työ, jossa mikään päivä ei ole samanlainen ja saa vähän jännittää. Ja jossa saa käydä yksin vessassa. Ja puhua aikuisten asioita. Työ, jossa joskus tulee valmistakin. Työ, joka tulee aina haastamaan minut älyllisesti, tunteellisesti ja ihan vaan ihmisenä yleensä.

Ja kas, muutama tunti töissä ja kotielämäkin tuntuu paljon mukavammalta. Ja erittäin merkitykselliseltä, täällä mun kuuluu olla, kunhan välillä saan mennä muutamaksi tunneksi käyttämään aivojani. Sellainen aivojumppa virittää kotiaivotkin liikkeelle ja, niin kliseistä kun se onkin, arvostan  niin paljon enemmän kotiani, lapsiani ja koko perhettäni.

Pienoiselämää

"Syömään!" "Istukaa nyt siinä nätisti." "Reippaasti nyt!" "Äidin täytyy nyt laittaa pyykit koneeseen." "Hyvää yötä, kauniita unia, oman kullan kuvia. Lav juu!"

Pieniä lauseita elämästä. Ja minielämästä.

Pihla sai kaksi vuotta sitten jouluna ukilta, isältäni, upean nukkekodin. Isäni teki talon nukkekotikurssilla ja se on erinomainen leikkipaikka pienelle kotileikkejä rakastavalle tytölle.

Siellä sulassa sovussa elää Sylvanian families-sarjan kissat, koalat ja puput. On äiti, isä, sisko ja veli. On mummi ja vierailijoita. Ja niillä sitten on hyvä näytellä läpi oma elämä. En tiedä itkeäkö vai nauraako, kun Pihla ihan tosissaan toistaa minun puheita ja kuolemattomia lausahduksia. Hyvää reflektointia...

Vielä kun olisi aikaa/inspiraatiota/viitseliäisyyttä viedä nukkekodin sisustus loppuun asti; tapetit, verhot, matot ja muut. Onpa sähköjäkin lupailtu. Onni on ukki, joka on näin taitava. Ja lapsi, joka oi uppoutua pitkäksikin aikaa leikin lumoihin.

(Pahoitteluni kuvien kamalasta väristä, kun ei ole luonnonvaloa niin maailmakin muuttuu kummallisen keltaiseksi.  Onneksi nyt jo välillä paistaa taas. Jaksaa pupuherrakin olla jalkeilla kauemmin...)

Keinuen kulkeva aika

Niin se taas vuodenaika vaihtui. Ja vuodenaikojen vaihtuessa lapsikin kasvaa. Mutta keinuu aina vaan.

Näissä kuvissa näyttää kyllä, että Peetu ei ole kasvanut tai muuttunut yhtään. Sitä se keinuminen ehkä teettää. Pitäisi kokeilla itsekin.

Böö

Tänä Halloweenina herätin henkiin vanhan, voisi jopa sanoa vuosikymmeniä vanhan, perinteen. Nimittäin Halloween-juhlat. Ensimmäiset sellaiset järjestin vuonna 99, siis ihan vallan 1900-luvun puolella. Vanha vanha perinne siis.

Tällä kertaa juhlat olivat hieman erilaiset. Poissa oli boolit ja "sexy devil" asut, tilalla oli vaahtokarkkeja, kuppikakkuja ja kissanpoikia. Ja yksi paikoin surullinen sammakko.

19 lasta, jokunen äiti ja yksi isä. Siinäpä jengi, jolla saatiin aikaiseksi varsin mainiot kemut, oli disko ja kaikki! (Ja kamalia kellertäviä kuvia, kiitos hämyisän halloween-tunnelman.)

Joku Halloweenin henki taisi vallata Peetun, sen verran riivatun näköinen on tuo sammakko... HUI!

Ihan oikeesti?!

Sellainen sähköposti kolahti luukusta. Asialla amerikkalainen The Bump-sivusto.

Ai miten niin vanhempilähtöistä toimintaa? Ai miten niin hiukan monimutkaistetaan tätä touhua? Ai miten niin epävarmuuden lisäystä?

Huh. Pakkohan se oli auki klikata, mutta en lukenut. En suostu. Tässä asiassa uskallan luottaa itseeni ja siihen, että kyllä lapseni mua rakastaa. Jos haluatte, täältä voitte sen lukea.

Mennään ulos!

Jos joku on varmaa ja toistuvaa, niin se on ulkoilu. Aamupäivällä. Joka päivä. Lisäksi iltaisinkin. Ei ihan joka päivä. Mutta siellä ollaan. Puistossa, omassa pihassa, kävelyllä, kentällä, metsässä.  Onneksi seuraakin on, naapurin äiti-lapsi-kombon kanssa on parhainta jakaa tämä ulkoiluarki. Ja onhan meillä ihan hauskaakin. 

Yhden ajan loppu

Arkistoista ajalta ennen sairastelukierrettä:

Olisikohan aika lopetella imetystä, kun esikoinen toteaa: Aina, kun mulla on jotain asiaa sulle tai joku hätä, niin sulla on Peetu tissillä.

Dramaattinen nainen tuo Pihla, tai sitten asiaa tai hätä on vain kolmena ajankohtana päivässä. Mutta onhan tuo ollut tilanne vielä jokin aika sitten, vasta pari kuukautta on menty näillä kolmella imetyksellä. Paljon on kulunut aikaa toinen tississä kiinni ja toinen "sivullisena". Paljon on maitoa virrannut. Tilastojakin on tullut paranneltua omalla panoksella.

Olisiko nyt kuitenkin aika lopettaa? En osaa päättää.  Pihla lopetti omapäisesti/-toimisesti hieman yli vuoden iässä ja silloin ei tätä pohdintaa tarvinnut käydä, se tapahtui luonnollisesti ja helposti. Tällä kertaa olin ajatellut pidempää imetystä, mutta nyt se mietityttää. Näitä harvoja imetyksiä en koe mitenkään rasittaviksi tai aikaavieviksi, enemmänkin se on hyvää rauhoittumista meille molemmille. Mutta, mutta...

Eniten mietityttää Peetun syöminen ja juominen muuten. Pojan kasvu kun oli hieman taittunut, väistämättä sitä stressaa saako se tarpeaksi ruokaa. Ja vaikuttaako imetys ruoan määrän. Mitään muuta Peetu ei suostu juomaan, kuin rintamaitoa ja vettä. Lehmänmaito pitäisi saada mukaan. Vai lisääntyisikö ruokamäärät, jos imetys loppuisi.

Paljon jossittelua, muttia ja mietintää.

Pikakelaus nykyhetkeen: imetys loppui. Peetu ei sitä tehnyt, vaan minä. Minä, joka kyllästyin yöllä tunti tolkulla huutavaan, ruokaa hylkivään ja paidan kaula-aukkoa repivään lapseen. Minä, joka toivon, että imetyksen loppuminen toisi jotain muutosta. Olen kyllä jo ehtinyt tämän päätöksenkin osalta jossitella ja stressata, katua ja innostuakin vähän. Saa nähdä. Muttia, jossittelua ja mietintää vielä piisaa.

Poissa pelistä

Kolmas viikko sisätiloissa. Kaksi antibioottikuuria. Liian monta särkylääkettä laskettavaksi. Liki 40 astetta kuumetta.

Ja kun yksi alkaa toipua, kaksi sairastuu. Ei mikään maailman mahtavin syksyn aloitus. Mutta kai me tästä selvitään. 

Voisin tilittää maailman epäreiluudesta, siitä, miten tyhmältä tuntuu, kun lääkäri toisensa jälkeen tarjoaa sairaslomaa ja hymyillen kuittaa "ai, no eihän kotiäiti tosiaan saa sairaslomaa". Mutta sitten maailma näyttääkin parhaat puolensa ja apuun rientää mummit ja mummut ja miehenkin työnantaja jousta ja auttaa hädässä. Lopussa kiitos siis seisoo. Ja viimein minäkin.

Kaksitoista on yhtä kuin yksi

Niin se vuosi pyörähti ympäri ja poikanen on 1-vuotias. Yksi! Hiphurraa!

Vuosikkaan maailma on kasvanut ja Peetu on sitä aktiivisestit tutkimassa. Liikkua pitää kaikenaikaa, valitettavasti myös öisin. Toistaiseksi vapaa liikkuminen tapahtuu kontaten, mutta aina sopivan tuen osuessa kohdalle ottaa poika jalat alleen. Pyllähdyksiltäkään ei vältytä, mutta ei en onneksi poikaa haittaa, tuskin tuo edes huomaa. Huoleton kaveri.

Helppo kaverikin. Perustyytyväinen. Rauhallinen. Iloinen ja onnellinen, niinkuin neuvolassa totesivat. Ei ole vauvavuoden jäljiltä liiemmin univelkoja tai silmäpusseja, järkikin on pääasiassa säilynyt. Poika hurmaa meidät ja muut, kahden hampaan hymy on niin vilpitön. Mielensäkin Peetu osaa pahoittaa, hyvinkin dramaattisesti, mutta se huoli unohtuu heti, kun pääsee syliin. Draamakuninkaan aineksia. Mistälie oppinut.

Maailman ja menon kasvaessa ei poikanen itse ole järisyttävästi kasvanut. 1-vuotisneuvolassa jopa todettiin kaikkien mittojen taittuneen, pituuden ehkä hieman laskeneenkin. Aivan uusi huolenaihe ja tuntematonta aluetta +3-pituuskäyrällä kasvavan lapsen vanhemmille. Toisaalta, mitä voi odottaa, kun imetys on vähentynyt, liikkuminen lisääntynyt ja syödyn ruoan määrä ei päätä huimaa. Onneksi ei pahaa tuomiota tullut neuvolasta, vain käsky lisätä öljyä puuroon. Terkkakin totesi lisämittauksia suunnitellessaan, että mitä turhia, "ethän sinä sille mitään voi, että kasvu on hidastunut". Onneksi on järkevä terkka.

Joskin samaisessa neuvolassa sain kokea äitiyden tutun syyllisyydentuneen, kun en ole tarjonnut Peetulle nuppipalapelileikkejä. Eikä olla opeteltu mitä eläimet sanoo. Mutta rakastettu ja rutistettu on, eikö se riitä? No, jos isosisko sitten vaikka opettaisi mitä possu sanoo.

Isosiskon kanssa Peetu muutenkin niin tykkää olla. Ei ole siskoa ja siskon leikkejä voittanutta. Ja siitä, jos mistä se mieli pahoittuu, jos ei niihin leikkeihin pääse mukaan. Onneksi siskokaan ei ihan aina ole huoneessaan, niin sinne voi mennä vaikka vähän salaa. Erityisen kivaa Peetun mielestä on kokkailu ja kakkujen laittaminen uuniin. Ja prinsessakirjat on niin herkullisia hyviä kirjoja.

Mainio tyyppi tämä meidän Peetu. Tästä on hyvä lähteä taapertamaan kohti toista ikävuotta.

Kuvituksena otokset 1-vuotissynttäreiden "cake smashista".

Suomen Havaiji

Hailuoto. Ihana Hailuoto. Saari, jossa olen viettänyt lapsuuteni kaikki kesät. Saari, jossa riittää lääniä ja luontoa. Ei mikään pieni tilkku, vaan "Perämeren suurin saari", niinkuin jo pikkutyttönä kaikille kysyjille vastasin. Siinä missä saaren keskelle mahtuu upeita valoisia metsiä, lukemattomia jäkälämättäitä ja legendaarinen Paskakurkkukin, on saaren rannat vertaansa vailla. Upeaa vaaleaa ja hienoa hiekkaa rannalta ja niin kirkasta vettä, että varpaansa näkee lähes kaikenaikaa.

Tänä nimenomaisena päivänä, kun kamera oli rannalla mukana, tuli mereltä mystinen merisumu, joka hetkeksi petti koko rannan. Hienoa kyllä tuokin.

31-vuotiaaksi ennätettyäni olen Hailuodossa käynyt 30 kesänä. Vain viime kesä ja valtava maha esti pitkän matkan. Uusi Hailuoto-sukupolvi on jos kasvussa, Pihlallakin on neljän vuotensa aikana jäänyt vain yhtenä kesänä käymättä. Ja nyt korkattiin Peetun taival.  Tänne Havajille me matkustetaan aina uudestaan. Vaikka on siellä joskus kylmäkin...

Giddy up cowboy!

Kun päätettiin, että toinen lapsi "saa tulla", laskin tuona lokakuisena päivänä, että jos heti ekasta kierrosta tulisin raskaaksi saisin paitsi ihanan vauvan, myös kauan haaveilemani mahdollisuuden viettää kesäisiä synttäreitä. Ja niinhän siinä kävi, juhlafanaatikon hormonit oli kohdillaan ja poikasen laskettuaika asettui loppukesän suloisiin päiviin. Ja kun poikanen vielä otti pienen varaslähdön, oli syntymäpäivän ajankohta mitä parhain.

Siispä tuota heinäkuista päivää päästiin juhlimaan oikein todenteolla ja todellakin ulkona. Luontoäiti palkitsi poikasen ekan vuoden upealla aurinkoisella kelillä ja meillä kaikilla oli niin mukavaa.

Ja juhlafanaatikko kun olen, oli tietenkin teema. Oli tietenkin teemaan sopivat koristeet, tarjoilut ja tilpehöörit. Saanko esitellä: Buffalo-Peetu 1 vuotta!