Wall of Fame

Uskokaa tai älkää, mulla ja blogilla näyttäisi olevan muutakin ajateltavaa ja tarjottavaa kun vauva...

Meillä on hyvin harvakseltaan kuvia tai tauluja seinällä eri huoneissa. Sen kuitenkin korvaa yksi kuvaseinä.

Tämänkaltainen kuvakollaasi, joka voi kasvaa vaikka kuinka suureksi oli yksi selkeimmistä haaveistani ja suunnitelmistani kun aloin kotimme sisustusta miettiä. Paikkakin on mitä mainioin, muuten niin tyhjä ja mitäänsanomaton portaikko on nyt ladattu tutuilla ja tunteilla. Joukossa on kuvia meistä ja muista, tärkeitä otoksia elämän varrelta.

Jotain vanhaakin mahtuu joukkoon.

Myös muuttuvaa taidetta, kun liitutauluun tähän voi vaihtaa rakkauden kohteita.

Ja pienen taiteilijankin näyte taidoista.

Tykkään tästä niin paljon. Ja mikä parasta, seinä ei ole läheskään valmis, vaan koko ajan sinne voi lisätä kuvia. Erilaisten kehystenkin bongailu on mitä hauskin harrastus.

Tämän inspiroimana taidankin klikkailla itseni uusia kuvia tilaamaan, kehykset odottaa jo. Ja kaksi seinääkin on ihan tyhjiä vielä.

Shhh... vauva nukkuu

Hah, olisikin joskus shhh... Päin vastoin, riehukaa, vauva nukkuu!

Pihlan vauva-aikana meillä oli yksi yllättävä turhake: pinnasänky. Tyttö nukkui yöt meidän välissä ja päivällä vaunuissa sekä meidän sängyllä. Pinnasänkyä käytettiin hyvin harvakseltaan, vasta kun suurempi liikkuminen alkoi, siirtyi päiväunet sänkyyn ja yöunet vasta yli vuoden vanhana.

Siispä ajattelin, että moinen kapistus olisi nytkin turha.

Mutta enemmän ajateltuna ei homma olekaan tällä kerralla niin yksinkertaista. Yöt tämäkin pieni nukkuu vieressä, mutta päivällä nukkuminen on ongelmallisempaa. Ihan missä vaan ei voi toisen antaa nukkua ja meidän sänkykin on yläkerrassa, missä ei aktiiviaikaa niin paljon päivän aikana vietetä. Koska kahden kerroksen välillä ravaaminen ei innostanut edes ajatuksen tasolla, oli edessä haaste: vanha pinnasänky on valtava eikä mahdu alakertaan.

Onneksi on puskaradio, sairaalan seinämainokset ja blogipropaganda, sillä nyt meillä on Vaavi-sänky. Eikä kyllä parempaa voisi olla ja syitäkin on monia. Liityn siis propagandajoukkoihin.

Käytännöllisyys.

Pieni ja näppärästi liikkuva yksikkö, johon lapsi on helppo laittaa. Lapsen myös näkee hyvin kun se siellä köllöttää. Isosisko erityisesti tykkää tästä ominaisuudesta, pinnojen välistä on kiva kutitella veljeä. Pitkänä tyttönä Pihla myös ylttää yläpuoleltakin paijaamaan vauvaa, vauvan ollessa kuitenkin kivasti turvassa liian rajulta rakkaudelta. Ja poikanen itsekin näkee sieltä ulos, mikä propagandapuheiden/-kirjoitusten mukaan on isomman vauvan kohdalla loisto juttu.

Helppous.

Näpyttelin tilauksen jo hyvissä ajoin kesäkuussa ja laitoin toimituspäiväksi elokuun 1. Sinä aamuna postipoika soitti ja kysyi sopivaa toimitusaikaa ja sovittuna aikana ovikello soi. Sänky oli pakattuna näppärään pahvilaatikkoon, jossa se myös palautetaan (siitä ainoa minimaalinen miinus, että pahvilaatikkoa pitää säästää 4kk...). Ja palautusta varten oli oikein pakkausohjeet ;)

Kierrätettävyys.

Ihanaa, että on olemassa yritys, joka ymmärtää kierrättämisen ja uusiokäytön päälle. Vauvaperheisiin mahtuu niin paljon tavaraa ja ennenkaikkea kertakäyttökulttuuria, että mikäs sen parempaa kuin sänky, jossa on jo moni ennen meidän poikasta nukkunut ja moni tulee vielä nukkumaan. Patja toki on jokaiselle henkilökohtainen, mutta senkin voi uusiokäyttää monella tapaa. Meillä patjan suojana on vedenpitävä lakana, joten sitä voi hyvinkin käyttää. Itse ajattelin ehkä pelastaa Pihlan nukkejen selät ja tehdä patjan niiden sänkyyn. Ja loput menee askartelutarpeiksi.

Kauneus.

Onhan se nätti. Itäeurooppalaisen orpokodin sänky, sanoi mies. Kaikella rakkaudella. Sänky sopii meille ja meidän tyyliin kuin nakutettu ja aiemmin suunniteltu paikka työhuoneessa vaihtuu paraatipaikaksi olohuoneessa. Söpöisä peitto tekee sängystä vielä kivemman ja sisustukseen sopivamman.

Yksi huono puoli tässä kaikessa kyllä on: mihin me laitetaan poikanen 3 kuukauden päästä? Mikä on isomman vauvan vastaava, yhtä hieno ja käytännöllinen nukkumapaikka? No, onneksi on aikaa miettiä. Siihen asti nautitaan Vaavin ihanuudesta.

Yksi

Yksi kuukausi elämää meidän pienellä takana. Tässä kohtaa ei voi muuta kun todeta jokaisen lapsiperheen klassikkolause: miten aika menee niin nopeasti.

Ihan vasta mun syliin annettiin ruttuinen ja kovin kimakasti kiljuva vauva. Ihan vasta me tutustuttiin. Sisarukset näkivät ensimmäisen kerran. Pieni sai ensimmäistä kertaa omat vaatteet päälle ja matkusti kotiin. Poikanen tapasi kaikki tärkeät ensimmäistä kertaa. Kylpi ensimmäisen kerran. Löysi suosikkiasentonsa vatsan päältä. Tuhisi niin pienenä, silmät hädin tuskin aukesivat.

Ihan vasta.

Paljon on mahtunut yhteen kuukauteen. Vastasyntynyt on muuttunut vauvaksi, toinen isosiskoksi ja me yhä enemmän perheeksi. Jos ensimmäinen lapsi mullistaa pariskunnan elämän, tuo toinen mun mielestä siihen enemmän selkeyttä (kaiken sen kaaoksen mukana). Kun lapsia on kaksi, riittää hommaa tasaisesti molemmille meille ja vastuu jakautuu enemmän. Eikä tarvitse harmitella kun toinen saa tehdä omia juttuja toisen touhutessa lapsen kanssa, kun nyt molemmilla on hommaa ;)

Tämän pienen myötä perhe-elämä tuntuu hyvältä, luonnolliselta ja ihanan tavalliselta. Muistaisinpa tämän tunteen aina.

Muistutan itseäni tänään ja kaikkina tulevina päivinä nuuhkimaan vauvan tuoksua, nauttimaan pienen pehmeästä ihosta ja tuhisevasta touhusta. Kohta sekin on jo iso...

Muiston mukavan taskuun taputan...

... siihen saakka kun unohdan?

Vauvakirjat lienee se yksi vakiovaruste, joka löytyy jokaisesta perheestä.

Lapsena yksi suosikkiasioitani oli oman ja sisarusten vauvakirjojen selailu. Jotenkin jännittävää lukea äidin ajatuksia ja perheen tapahtumia ajalta jota ei muista tai jolloin en edes ollut olemassa.

Kun aloin odottaa Pihlaa halusin heti päästä kirjoittamaan ajatuksia ylös ja hinku päästä itse täyttämään vauvakirjaa oli kova. En millään malttanut odottaa vauvan syntymää, joten valitsen vauvakirjan, jossa on myös oma osionsa raskausajalle. WSOY:n Kulta pieni - vauvan oma kirja oli nappivalinta. (Okei, ei ehkä visuaalisesti se mua eniten miellyttävä, sitä olisi tämä tai tämä tai ehkä tämä. No, kaikkea ei voi saada.) Esikoisen odotuksen huumassa se ei kuitenkaan riittänyt, vaan päädyin kirjoittamaan pidempiä tekstejä koneella, eräänlaista raskauspäiväkirjaa.

Nyt toisella kerralla melkeinpä heti raskaaksi tultuani painelin kirjakauppaan ostaakseni samanlaisen kirjan pikkuiselle (ne mun ja sisarusteni vauvakirjat oli samanlaisia ja se oli musta hurjan kivaa). Mutta oi ja voi, sitä ei ollut missään! Selvisi, että painos on loppunut, eikä uudesta ole tietoa. Harmitti niin paljon, että ajattelin laittaa viestiä WSOY:lle ja vaatia uutta painosta. Jotain muutakin oli harmittanut, kun pulitti huuto.netissä kirjasta 60€! Mutta enpä laittanut viestiä, koska raskauspahoinvointi iski ja kiinnostus kirjoittamiseen hävisi sen mukana. Onneksi on kuitenkin ihana mies. Joululahjapaketeista nimittäin paljastui se kirja. Helpotuksen huokaus ja täyttöprojektin kimppuun.

Raskauspäiväkirjaakin yritin kovasti pitää, mutta eihän se ihan niin hyvin onnistunut kuin ensimmäisellä kerralla... Kolme kertaa sain kirjoitettua jotakin ekstraa. Mutta onneksi on se kirjan raskausosio.

Jalan- ja kädenjäljet on ehkä yksi parhaimmista talletetuista muistoista.
Tässä kumpaisenkin murusen jäljet, katsokaa nyt tuota kokoeroa!

Esikoisen vauvahuumassa intoa riitti myös ylimääräisiin kirjoituksiin läpi ensimmäisen vuoden, vauvapäiväkirja tavallaan. Ensimmäisen kuukauden aikana kirjoitin viikon välein, sitten joka kuukausi yksi kirjoitus. Huh, siinä on tavoittelemista tällä kertaa. (Intolijan Oniakin on tehnyt niin ihanat kuukausi postaukset kuopuksesta, kai mäkin pystyn siihen?!)

Mulla on jo pienoisia paineita pelkän kirjan kirjoittamisen suhteen, mutta että nuo "kuukausikirjeetkin". Haluaisin kovasti tehdä samanlaiset tällä kertaa, niin paljon pieniä kivoja asioita on tallentunut kirjoituksiin. Riittäähän aika ja energia, riittähän?

Vai käykö mulle niinkuin äidilleni, jolla ensimmäisen lapsen vauvakirja pursuaa asiaa, keskimmäisen kirjassa on keskinkertaisesti tavaraa ja nuorimman (se olen minä :( ) osuudeksi jää muutaman kuukauden kirjoitukset. Jääkö poikanen vaille kunnolla täytettyä vauvakirjaa? Rustaus siellä toinen täällä? Onko mitään surkeampaa kuin tyhjät viivat kohdassa kohdistit katseesi ensimmäistä kertaa?! Vai voiko sen kuopuksen kohdalla kuitata toteamalla että kohdistit juu? Rasti ruutuun versio voisikin olla näppärä...

Jotta haastetta olisi enemmän kuin riittävästi, ei täyttöurakka kuitenkaan lopu Kulta pieneen. Jatko-osaksi on Pihlalle jo hankittu Summamutikan Minun kirjani, jota saakin sitten täyttää pitkälle teini-ikään asti. Se on kyllä kiva kirja, ulkoisesti paljon kivempi ja siellä on hauskoja juttuja, kuten 4-vuotiaan haastattelu ja kivat taskut mihin saa kerätä kaikenlaisia muistoja, mä kun olen todella huono hävittämään mitään lippuja ja lappuja.

Ja onhan näitä kaikkia sitten kiva lukea jälkeenpäin, kutkuttaa ajatus siitä, kuinka Pihla ja pikkuveli isompina niitä lukevat ja ihmettelevät mun ajatusten kulkua ja elettyä elämää.

Enkä ainakaan unohda niitä tärkeitä virstanpylväitä.

Sisko ja sen veli

Joko uskaltaa huokaista, että tulipa murehdittuanturhaan toisen lapsen syntymää? Sen verran mukavasti on tämä reilu kaksiviikkoinen mennyt, että kovasti tekisi mieli. Ennakkoajatukset mustasukkaisesta siskosta, joka hermostuu, kun a) äiti on koko ajan vauvan kanssa b) vauva ei tee mitään ja on tylsä tai

c) kukaan ei ehdi leikkiä, ovat toistaiseksi osoittautuneet vääriksi.

Pihla on vastaanottanut pikkuveljen enemmän kuin hyvin. Suukkoja, haleja, silityksiä ja ihailevia katseita jaetaan meillä tiheästi. Pikkuveli on kuulemma ihana, suloinen ja kiva. Suurimman osan ajasta Pihla kuitenkin antaa vauvan olla. Pienin saa nukkua rauhassa ilman tökkiviä sormia. Eikä vauvan syömiset juurikaan kiinnosta, Pihla keksii tekemistä siksi aikaa. Meille liki 3,5 vuoden ikäero on osoittautunut mainioksi asiaksi, Pihla on jo oikeasti aika ISOsisko.

Vähän kuitenkin harmittaa se, että pikkuveli ei olekaan ihan niin taitava ja osaava kun Pihla haluaisi. Ei voi keinua puistossa edes vauvakeinussa, ei voi puhallella saippuakuplia, ei voi leikkiä tai pelata. Ja miksi sen pitää syödä niin usein ja nukkua niin paljon? Taisi 3-vuotias odottaa itsensäkaltaista kaveria heti samantien.

Onneksi vauvat on kuitenkin Pihlan mielestä sellaisenaankin kivoja. Vaippojen vaihtaminen on äärimmäisen hienoa ja vauvan edesottamuksia on kiva seurata. Itse odotan innolla sitä kun pikkuveli alkaa ymmärtää enemmän maailmasta ympärillään ja alkaa ottaa kontaktia. Luulisi Pihlan touhujen ja juttujen viihdyttävän pienintä hetken jos toisen.

Kovin somaa siis, eikö? 

Mutta kas, todellisuus voi olla jo kulman takana, kun isyysloman ensimmäinen osa on nyt ohi ja kolmenkeskinen aika lisääntyy. Maanantaina ei ole toista viihdyttämässä isompaa kun pienellä on tissimaratoni kesken.

Vähän jännittää ja virittelen uudestaan niitä ennakkoajatuksia. Miten jaksan aamulla herätä? Kuka antaa Pihlalle ruoan, kun vauva tietenkin syö samaan aikaan kun me? Missä välissä me ulkoillaan? Miten tehdään samaan aikaan jotain muuta, kun imettää?

Toivottavasti muutaman viikon päästä voin kirjoittaa yhtä ylistävän kirjoituksen kolmenkeskisen arjen ihanuudesta. Ja onneksi on kerho. Ja multitasking-taidotkin varmasti kehittyy. Ja vauvakin taitaa koko ajan kasvaa ja kehittyä.

Ja onhan mulla Pihla, joka on mahtava tyttö, maailman paras ja reippain isosisko.

Vaateinventaario

Pienen sukupuoli jäi kaikessa innostuksessa pois edellisestä postauksesta. Se oli vahinko, eikä suinkaan tietoinen pyrkimys sukupuolettomaan kasvattamiseen ;)

Kuvia katsomalla se sukupuoli varmasti selviää, ei löydy pinkkiä eikä vaaleanpunaista näistä pinoista.

Sen, että pikkuveli on matkalla saimme tietää itseasiassa jo raskausviikolla 15, kiitos ultrataitoisen työkaverin. Kun diagnoosi varmistui rakenneultrassa uskalsin tehdä ensimmäisen inventaarion ja laittaa kaikkein räikeimmät tyttövaatteet parempaan talteen (äidin varastoihin siis mahdollisia tulevia käyttäjiä varten).

Pihlan jäämistöjen lisäksi myös uusia vaatteita löytyy joukosta, sillä erityisesti kaikkein pienimmät vaatteet olivat meillä kovin vaaleanpunaisia aikanaan. 

Olin silloin nimittäin varma, että synnytän vähintään 41+ viikoilla ja vauva on nelikiloinen mötkäle. Mutta eipä käynyt niin, tuli 38 viikolla alle 3,5 kiloinen ripakinttuinen vauva.

No, tällä kertaa olin aivan varma, että vauva syntyy lasketun ajan jälkeen ja on ehdottomasti nelikiloinen. Mutta eipä käynyt niin nytkään. Tasan 39 viikkoa, 3,7 kiloa, joka hukkuu pitkään vartaloon ja ripakinttuihin tässäkin tapauksessa. Siispä molemmilla kerroilla on pieniä vaatteita täytynyt lähteä pikapikaa hankkimaan.

Pihlalle vaatteita toi äitini, joka taisi tyhjentää kaupan hyllyt vaaleanpunaisesta. Tällä kertaa pääsin itse ostoksille ja laatikkoon ilmestyi harmaata, valkoista ja raitaa.

Läpi raskauden kärsin kulkiessani poikien vaateosastoilla, missä kaikenmaailman Salamat koristavat kaikkien paitojen rinnuksia. Ja sitten on ne kauluspaidat ja slipoverit. Ynh. Ihan kiva joo, mutta ei mun makuun. Ajattelin siis, että en ikinä löytäisi kivoja vaatteita pojalle. Mutta kas, ainakin vauvan varustelussa olen joutunut nielemään sanani. Löytyy aina yhtä mahtavaa raitakuosia ja hakemalla myös kuvioituja paitoja ilman Salamaa tai muita. Ja aina voi tehdä pienen syrjähypyn tyttöjen osastolle ja napata sieltä kivoja värejä matkaan.

Ja onneksi on musta. Tämä kotiintulovaatteiksi valikoitunut setti on niin herkullinen, että tällaisessa voisin haluta nähdä poikasen kerran jos toisenkin, nyt ja isompana.

Nyt vaatteet on sievästi järjestettynä laatikossa ja seuraaviakin kokoja on iso kasa odottamassa käyttöönottoa. En muistanutkaan, miten kivaa tämä vauvan vaatettaminen on!